Tavoitteeksi perusopetuksen opetusryhmien enimmäiskoon rajaaminen 20 oppilaaseen

Perusopetus on järjestettävä siten, että se huomioi kaikkien oppijoiden erilaiset tarpeet ja edellytykset.​ ​Opetusryhmän koosta on täten tullut yhä tärkeämpi opetuksen laatutekijä. Tämä on käytännössä tunnustettu moneen kertaan todeksi myös valtion tasolla, sillä tällä vuosituhannella on useammilla eri hallituskausilla myönnetty erityistä valtionavustusta ryhmäkokojen pienentämiseen, yhteensä satoja miljoonia euroja.

Luokkakoon vaikutuksia luotaavien tutkimusten tulokset ovat olleet osin ristiriitaisia, mutta jo OKM:n Tulevaisuuden peruskoulu -raportissa 2015 todettiin, että tutkimuksissa oli 10-15 edeltävän vuoden aikana päädytty entistä johdonmukaisemmin siihen tulokseen, että luokkakoon pienentyessä oppimistulokset paranevat. Samoin oli saatu näyttöä siitä, että pienemmän luokkakoon vaikutukset ulottuvat myöhempään elämään pidentyneinä opintoina, korkeampina tuloina ja köyhyyden vähenemisenä. 2020-luvulla Susanne Syrén on väitöskirjassaan Education, Labor Market Outcomes, and  Mental Well-Being (2022) osoittanut, että suuremmat luokat johtavat työrauhahäiriöiden kasvuun ja niillä näyttää olevan myös negatiivinen yhteys koulumenestykseen.

Porissakin on jo aiemmin ansiokkaasti tunnustettu ryhmäkokojen merkitys, esimerkiksi vuoden 2023 talousarvion toiminnallisissa tavoitteissa, joissa toimenpiteen Edistämme koulutuksellista tasa-arvoa ja tuemme jatkuvaa oppimista, ja opetuksen resursoinnissa otetaan huomioon oppilaiden erilaiset tarpeet ja taustat yhdeksi mittariksi on asetettu oppilasmäärä opetustuntia kohden yleisopetuksen kouluissa ja tavoitteeksi, että se on sama tai pienempi kuin lähtötaso. Porissa on myös sivistyslautakunnan päätöksellä määritelty perusopetuksen oppilaaksioton perusteissa yleisopetuksen ensimmäisen luokan (23 oppilasta), seitsemännen luokan (23 oppilasta) ja yhdysluokan (20 oppilasta) maksimikoko, joista voidaan poiketa hyvin perustelluista syistä opetuspäällikön päätöksellä. Painotetun opetuksen ja englanninkielisen kaksikielisen opetuksen maksimikoot päätetään vuosittain sivistyslautakunnassa valintakriteereistä päättämisen yhteydessä.

Porin uuden strategian kirjaus koulutuksen kehittämisestä on väkevä: Vahvistamme määrätietoisesti varhaiskasvatuksen, perusopetuksen ja toisen asteen koulutuksen laatua ja mahdollistamme oppimispolun Porissa tohtorintutkintoon saakka. Valtuutetut puolestaan ovat ottaneet ryhmäkokojen rajaamiseen varsin painavasti kantaa ennen kuntavaaleja Ylen vaalikoneessa. Väitteeseen ”Kuntani tulisi asettaa yläraja peruskoulun opetusryhmien koolle.” on vastannut yhteensä 51 nykyistä valtuutettua. Heistä täysin samaa mieltä väittämän kanssa oli 34 ja jokseenkin samaa mieltä 14. Ainoastaan kolme oli jokseenkin eri mieltä väittämän kanssa, eikä kukaan ollut siitä täysin eri mieltä. Väittämän lisätiedoissa kerrottiin suosituksesta, jonka mukaan luokan koko olisi perusopetuksessa enimmillään 20 oppilasta ja 1.-2. -luokilla vielä tiukemmin rajatusti 18 oppilasta. Demokratian kuluttajansuojan kannalta on tärkeää, että pyrimme vaalien jälkeen aidosti ja ponnekkaasti edistämään niitä tavoitteita, joiden puolesta olemme ennen vaaleja puhuneet.   

Strategian vahvaan kehittämiskirjaukseen perustuen, ikäluokkien pienenemisen huomioiden ja ryhmäkoon merkittävän painoarvon koulutuksen laatutekijänä tunnistaen ja tunnustaen meidän on asetettava tulevaisuudessa entistä kunnianhimoisempi ja kaikki luokka-asteet kattava tavoite perusopetuksen yleisopetuksen opetusryhmien enimmäiskoolle. Tavoitteena tulisi olla, että yleisopetuksessa perusopetusryhmien enimmäiskoko on 20 oppilasta. Ensimmäisen ja toisen luokan kohdalla on syytä pohtia vielä alempaa maksimikokoa. Hyvin perustellusta syystä rajasta voitaisiin edelleen tapauskohtaisesti poiketa, mikäli muilla tukitoimilla varmistetaan oppilaiden yhdenvertainen mahdollisuus asetettujen tavoitteiden saavuttamiseen.

Teimme tämän tekstin pohjalta Porin kaupunginvaltuustossa 2.2.2026 valtuustoaloitteen koko SDP:n valtuustoryhmän nimissä.

Koulutuspolitiikan kurssi on käännettävä

Viime viikolla julkaistu OECD:n Education at a Glance -raportti oli suomalaisille karua luettavaa: 25-34 -vuotiaista suomalaisista korkeakoulututkinnon on suorittanut vain 39 prosenttia, vaikka jo pääministeri Sipilän hallituksen aikaisessa korkeakouluvisiossa asetettiin tavoitteeksi, että vuoteen 2030 mennessä puolella nuorista olisi korkeakoulututkinto.  

Varsin huolestuttava tieto on myös se, että 18-24-vuotiaiden työelämän ja koulutuksen ulkopuolella olevien määrä on kasvanut Suomessa vuosien 2019-2024 välillä rajummin kuin OECD- tai EU-maissa keskimäärin. Olemme jäämässä kauas kipeästi kaivatusta koulutustason noususta ja joudumme toteamaan monen verrokkimaan kirineen jälleen ohitsemme.

Suurelle yleisölle paljon tutumpien PISA-tutkimusten tulosten laskusta on puhuttu jo kauan, mutta niitäkin on syytä kerrata pintaa syvemmältä: Viimeisimmässä tutkimuksessa (2022) pitkäaikainen laskeva suuntaus jyrkkeni selvästi. Voidaan puhua jopa romahduksesta. Heikommin osaavien osuus on kasvanut mittauksissa jo vuosia, mutta nyt havaittiin uutena ilmiönä myös erinomaisten osaajien määrän selvä lasku. Lisäksi oppilaiden vanhempien sosioekonomisen taustan yhteys tuloksiin on kasvanut, vaikka vielä viime vuosikymmenen alkupuolella suomalainen koulutusjärjestelmä pystyi tasoittamaan perhetaustojen eroja paremmin kuin OECD-maissa keskimäärin.

Niitämme sitä, mitä olemme kylväneet. Monia julkisen talouden sopeutustoimia ja työmarkkinoiden uudistuksia on perusteltu vertailuilla muihin Pohjoismaihin, mutta harvemmin on esillä se, että koulutuksen kokonaismenot suhteessa bruttokansantuotteeseen ovat Suomessa kaikkia muita Pohjoismaita pienemmät. 2010-luvun aikana koulutuksen rahoituspohjaa leikattiin peräti kahdella miljardilla eurolla, ja tämänkin hallituskauden päätökset ovat näillä näkymin heikentämässä koulutuksen rahoitusta kokonaisuutena noin puolella miljardilla eurolla, vaikka esimerkiksi oppimisen tuen uudistamiseen onkin osoitettu lisärahoitusta.    

On korostettava, että koulutuksella, sivistyksellä ja itsensä kehittämisellä on vahva itseisarvo, eikä niitä missään nimessä pidä alistaa vain taloudellisen menestyksen välineiksi. Koska vuoden 2008 finanssikriisistä alkaen Suomessa on tuloksetta etsitty toimivaa reseptiä työn tuottavuuden kasvuun ja elintason nousuun, on kuitenkin syytä todeta, että laadukas koulutus ja sitä kautta kasvava inhimillinen pääoma tarjoavat kansakunnalle kaiken muun hyvän lisäksi myös keskeiset talouskasvun avaimet.

Valtiovarainministeriön tuottavuuslautakunta onkin raportissaan (2023) tunnistanut selkeästi tarpeen panostaa osaamisen kehittämiseen muun muassa varhaiskasvatusta ja perustaitoja parantamalla, koulutuksellista eriarvoisuutta vähentämällä ja laadukasta täydennys- ja uudelleenkoulutusta järjestämällä. Viimevuotisen Declining fertility, human capital investment, and economic sustainability -tutkimuksen (Myrskylä et al.) keskeinen tulos puolestaan oli se, että jos maamme investoisi pienenevien ikäryhmien koulutukseen, tuottavuuden kasvu ja pidempi työssäoloaika tasaisivat tehokkaasti alenevan syntyvyyden tuottamaa kuoppaa julkisessa taloudessa.

Jos Suomea aidosti halutaan johtaa tiedolla ja jos tämä maa todella etsii tietä kestävään kasvuun, nyt on yhdestoista hetki kääntää koulutuspolitiikan kurssi.

 Kirjoitus on julkaistu yliökirjoituksena Satakunnan Kansa Länsi-Suomessa 19.9.2025.

 

 

Osaaminen, hyvinvointi ja kasvu kietoutuvat yhteen

Yhteiskuntamme keskeinen tehtävä on turvata tulevien sukupolvien hyvinvointi. Siihen tarvitaan väistämättä sosiaalisesti, ekologisesti ja taloudellisesti kestävää kasvua, mutta suomalaisten elintaso ei ole käytännössä noussut vuoden 2007 jälkeen.

Valtiovarainministeriön kansantalousosaston päällikkö, ylijohtaja Mikko Spolander on kuvannut talouden rakenteellisen kilpailukyvyn muodostuvan osaavasta ja hyvinvoivasta työvoimasta, koulutuksesta ja terveydenhuollosta, kyvystä kohdentaa pääomia ja työvoimaa tehokkaasti, energia-, tieto-, liikenne- ja työmarkkinainfrastruktuurista, yhdyskuntasuunnittelusta, kaavoituksesta ja asuntomarkkinoista, kilpailusta markkinoilla, rahoituksesta, verotuksesta, avoimuudesta kansainväliseen vuorovaikutukseen ja yhteistyöhön sekä yhteiskunnan ja sen instituutioiden vakaudesta, luottamuksesta ja resilienssistä. Moniin näistä asioista vaikutetaan aivan keskeisellä tavalla myös kunnissa ja hyvinvointialueilla.

Viimevuotisen Declining fertility, human capital investment, and economic sustainability -tutkimuksen (Myrskylä et al.) keskeinen tulos oli se, että jos maamme investoisi pienenevien ikäryhmien koulutukseen, tuottavuuden kasvu ja pidempi työssäoloaika tasaisivat tehokkaasti alenevan syntyvyyden tuottamaa kuoppaa julkisessa taloudessa. Meillä ei ole varaa hukata yhdenkään yksilön potentiaalia, joten lähiaikojen avainkysymys mielestäni onkin, miten laadukkaasti oppimisen tuen uudistus kunnissa toteutetaan ja minkä kokoisissa ryhmissä lapset ja nuoret kouluissa opiskelevat. 

Sote-uudistuksen tavoitteena puolestaan oli terveyserojen kaventaminen ja palvelujen yhdenvertaisuuden parantaminen. Sen toteuttamiseksi on tehtävä pitkäjänteistä hyvinvointipolitiikkaa vahvistamalla perustason palveluita, nopeuttamalla hoitoonpääsyä ja parantamalla hoidon jatkuvuutta. Avainasioita juuri nyt ovat omalääkäri- ja omahoitajamallin kehittäminen, 14 päivän hoitotakuuseen sitoutuminen sekä mielenterveyspalvelujen saavutettavuuden parantaminen.

Hoidamme edelleen liikaa sairautta ja pahoinvointia terveyden ja hyvinvoinnin sijaan. Ennaltaehkäisevät ja maksuttomat matalan kynnyksen palvelut sekä hyvinvointialueiden saumaton yhteistyö kuntien ja järjestöjen kanssa ovat pienentyvien ikäluokkien Suomessa myös perhepolitiikan punainen lanka. Perheiden voimavaroja on vahvistettava ja tarjottava riittävän varhaista tukea, jotta saamme yhä dramaattisemmin oireilevan pahoinvoinnin taltutettua.

Emme voi ajatella, että sijoitamme koulutukseen ja sosiaali- ja terveydenhuoltoon vasta joskus sitten, kun siihen on paremmin varaa. Emme voi myöskään tehdä yhteiskunnallista koetta, jossa testaamme, miten eriarvoistavaa politiikkaa ihmiset sietävät ennen kuin vakaus ja toivo paremmasta tulevaisuudesta murenevat. Keskinäinen luottamus, laadukas ja tasa-arvoinen koulutus sekä perusteltu usko siihen, että kaikista huolehditaan ja kaikki saavat elämässä reilun mahdollisuuden, ovat suomalaisen yhteiskunnan kantavia voimia ja samalla myös kasvun eväitä.

Teksti on julkaistu mielipidekirjoituksena Demokraatin Satakunnan aluesivuilla 4.4.2024.

Eteenpäin, Pori!

 ”No, mitä sää lähdet vastustamaan?” ”Mitä sää vastustat?” Näin useampi kaveri minulta kysyi, kun lähdin ensimmäistä kertaa kuntavaaliehdokkaaksi. Myöhemmin olen monta kertaa palannut noihin kysymyksiin ja niiden osuvuuteen. Kaikkihan me sekä kannatamme että vastustamme joitakin asioita, mutta on hyvä pohtia, mikä on se keskeinen suhtautumistapa? Olemmeko rakentamassa ja luomassa jotain uutta, jotain parempaa vai enemmänkin kertomassa muille, mitä ei saa tehdä.

Pahimmillaan päätöksenteon kehä on sellainen, että vaaditaan viranhaltijoilta rohkeita esityksiä, teetetään valtavasti valmistelutyötä, kaadetaan viime metreillä esitys, hurrataan ja taputetaan itseä selkään siitä, että onneksi, onneksi mikään ei muuttunut. Ison päätöksen kynnyksellä tosiaan useinkin voi tuntua siltä, niin päättäjistä kuin kuntalaisista, että se, mikä on tuttua, se mihin on tottunut, on sittenkin parasta ja turvallisinta.  Sitten taas ryhdytään vaatimaan rohkeita esityksiä. Ei tämä aina ihan tuntematon kierre ole ollut tässäkään kaupungissa. 

Tämä kauppa todellakin on varmasti suurimmalle osalle meistä suurin päätös, jonka koskaan tulemme kaupungin päätöksenteossa tekemään, ihan valtavan kokoinen, ja ilman muuta sellainen, johon ihmisten selkäydinreaktio on usein kielteinen.

Me emme kuitenkaan tee päätöksiä selkäydinreaktiolla. Tämän esityksen taustalla on todella mittava, ansiokas, vakuuttava virkavalmistelu, kiitos siitä. Arvostan ilman muuta myös kauppaa vastustavien näkemyksiä, mutta jos tämä esitys menee läpi, tulkitsen kaiken kaikkiaan niin, että se on tietoon perustuvan päätöksenteon voitto ja päätöksentekokyvyn voitto, Porin arvojen mukaisen rohkeuden voitto.

Arvoista puheen ollen, jotkut ovat tietysti kysyneet, onko tämä demariarvojen mukainen päätös. Entä julkisen omistamisen periaate? Ihminen, ihmisten hyvinvointi ja kaupungin kehittäminen tulevat ennen omistussuhteita. Kyllä meidän pitää osata tehdä ero sen välillä, mitkä arvot ovat itseisarvoja ja mitkä välinearvoja. Sitä paitsi enemmistöosuus säilyy aina Porilla. 

On myös tutkittava sitä, mitä olemme vaaleihin lähtiessämme luvanneet. Kun tutkin päätöstä pohtiessani vaaliohjelmaamme, jossa nousevat keskeisesti esille hyvinvoiva ja inhimillinen Pori, terve kuntatalous, uskallus investoida tulevaisuuteen, uudistuminen ja elinvoima, ja vertasin sitä vähemmistöosuuden myynnin arvioituihin vaikutuksiin, ne ovat mielestäni oikeinkin hyvin sopusoinnussa keskenään. Jos joku löytää ristiriidan, osoittakoon minulle konkreettisesti sen kohdan.

Myös kuntalaisten kriittiset äänenpainot ja huolet on kuultu ja otettu erittäin hyvin huomioon. Hinta on hyvä, ostajataho on turvallinen, ehdot ja sopimuskirjaukset ovat kohdillaan. Vaikka päätösesityksen vastustamisesta varmasti saisi monessa paikassa selkääntaputuksia, en kertakaikkiaan löydä hyvää syytä olla hyväksymättä tätä esitystä. 

Kaupungin etu, kaupungin tulevaisuus on prioriteettilistassa ykkösenä. Tavoitteellisia muutoksen tekijöitä ja kurssin kääntäjiä on vuosien mittaan moni tähän kaupunkiin toivonut. Pystymmekö itse olemaan niitä, joita olemme odottaneet? Jos isoja ratkaisuja emme tee me, niin kuka sitten? Ja jos ei nyt, niin koska sitten?  

Puhe Porin kaupunginvaltuustossa 27.1.2025 Pori Energian vähemmistöosuuden kauppaa koskevassa pykälässä 

Voisiko Porin vain leikata kuntoon?

Eikö Porin alijäämäistä taloutta voisi vain yksinkertaisesti leikata kuntoon? Tätä toisinaan torilla ja lehtien palstoillakin kysytään. Talouden tasapainottaminen kokonaan tai pääosin menoleikkauksin saattaisi olla järkevä ratkaisu, jos palvelumme olisivat muihin kuntiin verrattuna kalliita tai tehottomia. Sitä ne eivät kuitenkaan suinkaan ole. Taloutemme ja toimintamme on sen verran hyvin läpivalaistu, että tiedän kuntalaisten kannalta kivuttomien leikkauskohteiden löytämisen olevan äärimmäisen vaativaa. Kevään kehysvaiheessa erilaisia käyttötalouden sopeuttamistoimia onnistuttiin siitä huolimatta puristamaan kasaan noin viiden miljoonan euron edestä.

Kunta ei ole yritys eikä kotitalous, vaikka näitä vertauksia moni mielellään viljeleekin. Kunnan tehtävä on järjestää palveluja asukkailleen ja edistää heidän hyvinvointiaan ja alueensa elinvoimaa. Ylivoimaisesti suurin osa palveluistamme on lakisääteisiä, ja tuotamme ne jo nyt kustannustehokkaasti. Ei-lakisääteisiin toimintoihin kuuluvat esimerkiksi joukkoliikenne, tärkeää työtä tekeville yhdistyksille annettavat avustukset ja monet liikunta- ja kulttuuripalvelut, joilla lienee kiistaton vaikutus siihen, miten houkuttelevana asuinpaikkana Pori koetaan.

Porin varsinainen ongelma ei siis ole se, että meillä olisi muihin isoihin kaupunkeihin verrattuna suuret menot, vaan meillä on liian pienet tulot. Erityisesti sote-uudistuksen jälkeiset valtionosuudet kohtelevat meitä karusti. Jos saisimme asukasta kohden valtionosuuksia edes likimain sen verran kuin suuret kaupungit keskimäärin, meillä ei olisi merkittäviä taloushaasteita.

On muistettava, että kuntaa johdetaan aina valtuuston päättämän strategian mukaisesti. Olemme runsaat pari vuotta sitten yksimielisesti sitoutuneet strategiaan, jonka johtotähtenä ovat kestävä kasvu ja asukkaiden sujuva arki. Strategian tavoitteiden pohjalta määritellään vuosittain myös talousarvion toimenpiteet ja mittarit, joissa monin tavoin korostuu palveluiden laatu.

Järkevää tehostamista tarvitaan ehdottomasti jatkossakin, mutta Porin taloutta ei voi tasapainottaa inhimillisesti kestävällä ja strategian kanssa yhteensopivalla tavalla ilman tulopuolen merkittävää vahvistamista. Siksi tänä syksynä tarvitaan sekä avaraa mieltä että tarkkaa harkintaa. Tähtäämmekö aidosti kestävään kasvuun vai tyydymmekö kurjistumisen kierteeseen?

Kirjoitus on julkaistu mielipidekirjoituksena Satakunnan Kansa Länsi-Suomessa 27.10.2024 ja Satakunnan Viikossa 30.10.2024.

Olisimmeko niitä, joita olemme odottaneet?

Moni on kuullut tarinan kahdesta kivenhakkaajasta. Molemmat tekivät samaa työtä, ensimmäinen hampaat irvessä, kiroillen ja pyyhkien hikeä otsaltaan, toinen hymyillen ja iloisesti vihellellen. Mikä heitä erotti? Ensimmäinen kertoi tehtävänsä olevan kivien hakkaaminen neliskulmaisiksi, toinen sanoi rakentavansa katedraalia.

Ajassamme, jota leimaa lyhytjänteisyyden kulttuuri ja nopean mielihyvän etsintä, on entistä vaikeampaa olla katedraalien rakentaja, asettaa tavoite pitkälle tulevaisuuteen ja työskennellä sen puolesta määrätietoisesti läpi vaikeuksien. Pitkäjänteisyys on epäilemättä entistä haastavampaa myös päätöksenteossa kaikilla tasoilla.

Olemme Porin strategiassa yhteisesti asettaneet tavoitteeksemme olla sujuvan arjen ja kestävän kasvun kotikaupunki. Viime viikolla valtuustossa käsitelty hyvinvointiraportti kertoi jälleen huolestuttavista fyysisen toimintakyvyn ja mielen hyvinvoinnin haasteista, mutta samalla tuli onneksi myös todetuksi, että yli 60 000 asukkaan kaupungeista Porissa on edelleen Suomen onnellisimmat ihmiset ja meillä on monin tavoin laadukkaat puitteet aktiiviseen ja hyvään elämään. Horisontissamme väikkyy lisäksi suuria toiveita ja mahdollisuuksia, jotka pitkälti kytkeytyvät vihreän siirtymän teollisuuteen.

Kuntataloudessa eletään kuitenkin kautta maan erittäin vaikeita vuosia, eikä Porin tilanne tee tähän poikkeusta. Mistä löydämme taloudellemme pitkän aikavälin kestävää turvaa ja kasvullemme vauhdittajaa? Tätä kysymystä meidän on uskallettava pohtia aidosti avoimin mielin, ratkaisukeskeisesti ja samalla äärimmäisen huolellisesti. Valtuuston laaja enemmistö onkin ilmaissut tukensa strategiselle kasvulle ja Pori Energian vähemmistöosuuden myynnin ja sen vaikutusten selvittämiselle.

Olennaista on, että ratkaisemme suuret tulevaisuuden kysymyksemme nimenomaan strategisten tavoitteidemme ohjaamina. Kasvu, osaaminen ja hyvinvointi kuuluvat erottamattomasti yhteen.

Vaalikausi kääntyy viimeiseen vuoteensa. Porissa on aina ollut helppoa suosiota tarjolla jarrumiehille ja kyynikoille, mutta ympäröivä maailma uskoo kaupunkimme tulevaisuuteen vain, jos me itse uskomme siihen ja olemme myös valmiita tekemään päätöksiä emmekä väistelemään niitä.

Tavoitteellisia muutoksen tekijöitä ja kurssin kääntäjiä on vuosien mittaan moni tähän kaupunkiin toivonut. Pystymmekö itse olemaan niitä, joita olemme odottaneet?

Kirjoitus on julkaistu alun perin kolumnina Satakunnan Viikossa 8.5.2024.

 

Jääräpäisesti kohti Pyrrhoksen voittoa?

Sekä politiikassa että työmarkkinaneuvotteluissa on pidetty perinteisenä viisautena olla pyrkimättä selkävoittoihin tai täystyrmäyksiin. On ymmärretty, että pieni kansakunta voi pidemmän päälle pärjätä vain, jos osapuolet pystyvät suurissa uudistuksissa tulemaan toisiaan vastaan ja tyytymään oman unelma-agendansa sijaan tasapainotettuihin kehitystoimiin. Talvilomaviikoilla lakot ovat tauolla, mutta työmarkkinakriisi ei etene lähemmäs ratkaisua, ellei löydy todellista halua irtautua lukkiutuneista asemista ja etsiä yhteistä maaperää. 

Hallituksen työelämäuudistukset edistävät hyvin yksipuolisesti elinkeinoelämää edustavien järjestöjen toiveita. Ylen kesällä 2023 tekemän tekstianalyysin mukaan elinkeinoelämän yhteisistä hallitusohjelmatavoitteista jopa siirrettiin tekstiä lähes sellaisenaan hallitusohjelmaan. 

Työmarkkinoiden uudistamiselle ja julkisen talouden tervehdyttämiselle on ehdottomasti tarvetta, mutta kestävää tietä tulevaisuuteen ei voi rakentaa poimimalla muista Pohjoismaista vain omaan agendaan sopivat ja omia taustaryhmiä miellyttävät palaset, varsinkaan, kun arviot uudistusten työllisyysvaikutuksista ovat muun muassa talouspolitiikan arviointineuvoston mukaan hyvin epävarmoja. 

Esimerkiksi paikallisen sopimisen laajentamisen työllisyysvaikutuksista ei ole tehty tutkimusta sen paremmin Suomessa kuin muuallakaan Euroopassa, mutta työministerin mielestä myönteisiä odotuksia voi perustella Suomen Yrittäjien kyselytutkimuksella.

Talouspolitiikan arviointineuvosto on kiinnittänyt huomiota myös siihen, että hallitus keskittyy kovin yksipuolisesti taloudellisiin kannustimiin. Osaamisen, työkyvyn ja kohtaannon ongelmien ratkaisemiseen ei ole liiemmin paneuduttu.

Eniten työmarkkinauudistuksissa on vedottu Ruotsin käytäntöihin. Ruotsissa ei kuitenkaan ole esimerkiksi kirjattu lakiin vientivetoista palkkamallia tai poliittisten lakkojen kestolle täsmällisiä aikarajoituksia. Ruotsissa lakot tosin ovatkin harvinaisia. Miksi? Kenties siksi, että Ruotsissa lainsäädäntökin tukee rakentavaa ja tasapainoista neuvottelukulttuuria. Työntekijöillä on muun muassa myötämääräämisoikeus, joka tarjoaa palkansaajille edustuksen kaikkien yli 25 työntekijän yritysten hallinnoissa, ja tulkintaetuoikeus, joka tarkoittaa, että riitatilanteet tulkitaan työntekijän edun mukaisesti, kunnes tuomioistuin on asian ratkaissut. Lisäksi sovittelujärjestelmä on Suomea kehittyneempi. Medlingsinstitutet on vahvasti resurssoitu, ja se tuottaa myös laajasti informaatiota neuvottelujen tueksi. 

Sopimisen kulttuurilla on ollut Suomessa perinteisesti vahva arvostus, eikä kansan oikeustajuun edelleenkään yksipuolinen jyrääminen sovi. Helsingin Sanomien ja Ylen viime viikon kyselyt osoittavat, että hallituksen työelämäheikennyksiä kannattaa alle kolmasosa. 

Jatkaako kokoomus todella katkeraan loppuun asti uudistettua korvakampanjaansa, jossa rynnätään toteuttamaan kaikki työnantajapuolen kuiskaamat toiveet, mutta Sari Sairaanhoitajan puhuessa korvat ovat olemassa vain silmälasien sankoja varten? Vastakkainasettelun ja kahtiajaon syventämisen tiellä kuljetaan kohti Pyrrhoksen voittoa. Se ei koskaan ole tavoittelemisen arvoinen.

Kirjoitus on julkaistu mielipidekirjoituksena Satakunnan Kansa Länsi-Suomessa 23.2.2024.