Viime viikolla
julkaistiin Tieteentekijöiden liiton jäsenkysely, joka
uutisoinnissa jäi valitettavasti paljolti pinnan alle politiikan
kohukäänteiden lyödessä aina vain korkeampia laineita. Kyselyn
tulokset eivät olleet aikaansa seuraavalle yllättäviä, mutta
sitäkin huolestuttavampia.
Kyselyraportin
mukaan Tieteentekijöiden liiton jäsenistä neljännes on ollut
työttömänä viimeisen kahden vuoden aikana. Työttömyyden
keskimääräinen kesto on pidentynyt selvästi, ja se on nyt peräti
10 ja puoli kuukautta. Liiton yliopistossa työskentelevistä
jäsenistä yli puolella (58 %) on määräaikainen työsuhde.
Pysyvissä työsuhteissa olevistakin 35 % pelkää paikkansa
puolesta.
Yliopistoissa on
ollut paljon yt-neuvotteluja ja irtisanomisia. Niiden vaikutukset
näkyvät voimakkaasti tieteentekijöiden työhyvinvoinnissa. Kun
henkilöstöä on vähennetty, työnsä säilyttäneiden rasitus on
kohonnut uusiin korkeuksiin. Opettajista ja tutkijoista peräti 46
prosenttia koki vastaushetkellä joko erittäin paljon tai paljon
työstressiä. Aiempiin jäsenkyselyihin vertaamalla voidaan havaita,
että erityisesti tutkijoiden kuormitus on lisääntynyt jatkuvasti.
Arvostuksen puute
tieteilijöitä kohtaan on näkynyt tekojen lisäksi myös puheissa.
Moni muistanee pääministerin halventavan lausahduksen ”kaiken
maailman dosenteista” ja edellisen valtiovarainministerin
möläytyksen professorien kolmen kuukauden kesälomista.
Kaiken edellä
esitetyn perusteella ei ole mikään ihme, että aivovuoto
suomalaisista korkeakouluista ulkomaille on viime vuosina kiihtynyt.
Monet ulkomaiset yliopistot pystyvät tarjoamaan tieteentekijöillemme
paljon paremmat työolot ja mahdollisuuden keskittyä omaan
varsinaiseen ydinosaamiseensa, tutkimuksen tekemiseen. Suomessa
opetus, hallinto ja erilaisten apurahahakemusten tekeminen vievät
helposti niin paljon aikaa, että tutkimustyö jää paitsioon.
Suomen todellinen
vahvuus on laajassa ja korkealaatuisessa osaamisessa. Toisin kuin
liian usein kuvitellaan, emme voi syytää tutkimusrahoja
kapea-alaisesti vain muutamalle sektorille ja odottaa välittömiä
elinkeinoelämää hyödyttäviä huipputuloksia. Koskaan ei voi
varmuudella tietää, millä osa-alueella seuraava suuri läpimurto
tehdään. Kaivatut ja hehkutetut innovaatiot rakentuvat lopulta aina
tasokkaan perustutkimuksen varaan – ja se tutkimus vaatii
tekijäkseen hyvinvoivan tutkijan.
Satavuotias Suomi on
kovalla vaivalla kohonnut yhdeksi maailman edistyneimmistä ja
osaavimmista maista. Omaa oksaa sahaamalla korkeuksista pääsee
kuitenkin alas kipeästi ja nopeasti. Nyt olisi korkea aika kääntää
kurssia ja palauttaa tieteen ja tieteentekijöiden arvostus
ansaitsemalleen tasolle.
