Jyräävän johtamisen aika on ohi

Frankfurtin yhteiskuntateoreettisen koulukunnan edustajien kuuluisan väittämän mukaan osalla ihmisistä on autoritaarinen persoonallisuus, jonka keskeisiä piirteitä on ihannoiva ja alistuva suhtautuminen moraalisiin auktoriteetteihin. Tutkijoiden mukaan tällaisen persoonallisuuden synnyn taustalla on usein erityisen ankara kasvatus. Kun vanhemmat ovat hyvin ankaria ja samalla kuitenkin rakkauden kohteita, lapsen mieleen syntyy ristiriita, joka ratkaistaan nostamalla vanhemmat virheettöminä jalustalle ja suuntaamalla negatiiviset tunteet muualle.

Teoriaa voi hyvin perustein kritisoida, eikä ketään ihmistä pidä yksittäisten mielipiteiden perusteella luokitella autoritaaristen persoonallisuuksien ryhmään. Nämä kuuluisat teesit ponnahtivat kuitenkin jostain mielen syövereistä etsimättä pintaan, kun vastailin Ylen vaalikoneeseen (linkki johtaa profiiliini Ylen vaalikoneessa). Yksi väittämistä kuului näin: ”Tarvitsemme vahvaa johtajuutta, joka voi korjata ongelmat ilman tarvetta kompromisseille.” Olin ja olen edelleen eri mieltä.

Niin politiikassa kuin monilla työpaikoillakin tulee säännöllisesti esiin vahvan johtajan kaipuu. Osa ihmisistä haluaa löytää sen jonkun, joka kertoo selkeästi, minne mennä, mitä tehdä, mitä ajatella. Jotkut uskovat, että on olemassa se yksi verrattoman lahjakas ja vahva henkilö, joka voi hoitaa asiat kuntoon. Tämä usko tekee olon turvalliseksi. Ei tarvitse luottaa omaan epävarmalta ja hapuilevalta tuntuvaan järkeilyyn.

Kannattajien sanattomana ja itsestään selvänä oletuksena on, että tuo kompromissit kiertävä suuri johtaja on asioista samaa mieltä kuin äänestäjä tai työntekijä itse. Ehkäpä hän ilmaisee itseään sopivan epämääräisesti, jotta mahdollisimman monelle syntyy sellainen olo. Kun jyräävä johtaja pääsee vauhtiin, kannattajat jakautuvat: yhdet pettyvät ja alkavat etsiä uutta suuruutta, toiset lankeavat uponneiden kustannusten harhaan ja päättävät kestää menossa mukana, kolmannet ovat aidosti tyytyväisiä tai esittävät sellaista pedatakseen itselleen etuja. Kenties joku myös hylkää koko ideaalin kaikkivoipaisesta johtajasta.

Hyvällä johtajalla täytyy tietysti olla näkemys siitä, mihin olemme matkalla ja kuinka sinne pääsemme. Hän ei voi olla lastu laineilla. Ranskalainen poliitikko Alexandre Auguste Ledru-Rollin totesi ikimuistettavasti: ”Minun täytyy selvittää, minne kansani on matkalla, jotta voin johtaa sitä.” Sellainen on luonnollisesti pelkkää opportunismia ja pyrkyryyttä.

En ole johtaja enkä johtamisen asiantuntija – enkä yritäkään olla – mutta lukemani ja kokemani perusteella tiedän, mitä arvostan sekä kansalaisena että työntekijänä: johtajaa, joka kuuntelee, kunnioittaa ja arvostaa ihmistä silloinkin, kun hän on johtajan kanssa eri mieltä, johtajaa, joka tunnistaa ja tunnustaa oman rajallisuutensa ja muiden osaamisen, johtajaa, jolla on kärsivällisyyttä perustella ratkaisunsa asiapohjalta asemavaltaan heti vetoamatta, johtajaa, jolla on nöyryyttä kompromisseihin ja omien virheidensä tunnustamiseen.

Minulla on ilo työskennellä erinomaisen esimiehen alaisuudessa. Läheskään kaikilla ei kuitenkaan ole. Huonon johtamisen jäljet näkyvät ja maksavat. Esimerkiksi taannoinen tanskalaistutkimus kertoo, että työmasennuksen suurin aiheuttaja on huono työympäristö, jossa pomot kohtelevat työntekijöitä epäoikeudenmukaisesti. Työmäärä sen sijaan ei vaikuta masennuksen syntyyn. Yhdysvalloissa puolestaan on arvioitu työmasennuksen maksavan työnantajille 44 miljardia dollaria vuodessa.

Olisi suuri yhteiskunnallinen edistysaskel, jos lakkaisimme asettamasta messiaanisia toiveita niihin johtajakandidaatteihin, jotka uskovat osaavansa kaiken parhaiten ja rynnivät päämäärän päätettyään sivuilleen vilkuilematta läpi harmaan kiven, ja antaisimme enemmän arvoa niille, jotka osaavat katsella ympärilleen, kuunnella muita ja asettua toisen asemaan. Työntekijä, joka kokee olevansa arvostettu ja tulevansa reilusti kohdelluksi, voi yleensä hyvin ja tekee työnsä laadukkaasti. Neuvottelu ja erilaisten näkemysten yhteen sovittaminen puolestaan ovat demokraattisen päätöksenteon ydinasioita. Jyräävän johtamisen ajan pitäisi olla jo ohi.

Puheenvuoro koulutuksesta Eetunaukiolla 18.3.

Viime päivinä on puhuttu paljon suomalaisen työvoiman hinnasta. Suomalainen työvoima ei voi koskaan olla maailman halvinta, mutta se voi olla maailman osaavinta. Tuo osaaminen tietenkin synnytetään äärimmäisen tasokkaalla koulutuksella.

Suomi onkin vuosikausia tunnettu maailmalla koulutuksen kärkimaana, suorastaan ihmemaana. Kokonaiskuva on edelleen valoisa, mutta meidän on uskallettava rehellisesti katsoa myös varjopuolelle.

Joka kymmenes 15-vuotias ei ymmärrä kunnolla lukemaansa. Viidennes 20 - 24-vuotiaista miehistä on sekä työn että koulutuksen ulkopuolella. Ilman peruskoulun päättötodistusta jääneiden määrä on kaksinkertaistunut 2010-luvulla, vaikka yhdeksäsluokkalaisten ikäluokat ovat pienentyneet.

Suomen suurimpia hienouksia on ollut se, että täällä ihminen on pystynyt parhaiten toteuttamaan amerikkalaisen unelman sosiaalisesta noususta. Tämän unelman todellisuuteen kiinnittävänä kivijalkana on ollut koulutuksen tasa-arvo. Nyt köyhyys, osattomuus ja heikko koulutustaso kuitenkin periytyvät entistä voimakkaammin.

Erot lasten välillä syntyvät hyvin aikaisessa vaiheessa. Sanavarastossa voi olla tuhansien sanojen eroja jo ennen kouluikää. Tämä vaikuttaa ratkaisevalla tavalla lukemaan oppimiseen ja kykyyn ilmaista itseään. Suuntaa voidaan muuttaa ja eroja voidaan tasoittaa, mutta se vaatii riittävää tukea riittävän varhain. Se vaatii sitä, että emme näe päiväkoteja ja kouluja leikkauskohteina, vaan sijoituskohteina. Sitähän ne ovatkin - ja vieläpä inhimillisesti ja taloudellisesti aivan parasta laatua. OECD:n laskelman mukaan yksi laadukkaaseen varhaiskasvatukseen sijoitettu euro tuottaa seitsemän euroa takaisin.

OAJ:n puheenjohtaja ilmaisi muutama vuosi sitten hyvin, että ennen oli tapana ajatella "vain parasta minun lapselleni". Nyt se on monella kääntynyt muotoon "parasta vain minun lapselleni". Isänä, opettajana ja sosiaalidemokraattina en voi hyväskyä tätä jälkimmäistä ajatusta.

Jokainen lapsi ja nuori ansaitsee hyväkuntoisen päiväkoti- tai koulurakennuksen.
Jokainen lapsi ja nuori ansaitsee kohtuullisen kokoisen ryhmän ja riittävän oppimisen tuen.
Jokainen lapsi ja nuori ansaitsee reilun mahdollisuuden saavuttaa täyden potentiaalinsa.

Pidetään kaikki mukana!