Ulkomuisti - so last season?

Tietäminen ei ole enää tiedon tallettamista muistiin, vaan tiedonhaun taitamista. On järjetöntä vaivata päätään opettelemalla asioita ulkoa, kun tiedon määrä on rajaton ja kaiken voi kuitenkin googlettaa. Pitää vain osata etsiä informaatiota ja oppia arvioimaan sitä kriittisesti. Tämä lienee monen mielestä melko pätevää päättelyä. Rohkenen suhtautua asiaan vähän varauksellisesti.

Tunnetteko sellaisia henkilöitä, joiden tietämys miltei kaikista aihepiireistä vaikuttaa kovin vähäiseltä, mutta jotka osaavat etsiä tietoa erinomaisesti ja puntaroida sitä kriittisesti? En minäkään. Tiedon muistaminen, tiedonhaku ja informaation kriittinen arviointi nivoutuvat yhteen.

Tärkeintä on toki tiedon löytäminen, ymmärtäminen, arviointi ja mielekäs käyttö, mutta mitä enemmän käsitellystä informaatiosta jää hyvin prosessoituna muistiin, sen parempi. En tietenkään tarkoita, että esimerkiksi historian tarkkojen vuosilukujen tai erilaisten knoppitietojen pänttääminen olisi erityisen tavoiteltavaa. Irrallisen ja jäsentymättömän sirpaletiedon muistaminen ei tunnu mielekkäältä. Tieteenalojen suurten linjojen ja asioiden välisten yhteyksien jäsentäminen ja muistaminen sen sijaan on edelleen tähdellistä. 

Mitä enemmän muistaa ulkoa, sitä helpompaa on etsiä lisätietoa. Mitä laajempi sisäistetty tietopohja, sitä paremmin osaa myös suhteuttaa uuden tiedon vanhaan ja tarkastella informaatiota kriittisesti.

Kuvitellaanpa vaikka, että olet toimittaja. Juttujen kirjoittamiseen liittyy paljon tiedonhakua. Jos suhtaudut informaatioon kertakäyttötuotteena etkä paina asioita mieleen, taustatyöt käynevät pitkiksi ja mutkikkaiksi. Lähdet aina liikkeelle melkein nollasta. Työkaverisi, jolla on paljon sisäistynyttä tietoa eri elämänalueilta, suoriutunee paljon paremmin. Perusfaktat ja asioiden väliset yhteydet tulevat selkäytimestä, ja niiden pohjalta on helppo etsiä lisätietoa. Erinomaiseksi esimerkiksi sopii Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen mestarillinen, hiljattain menehtynyt Ilkka Malmberg. Valtavan tietomääränsä vuoksi hän oli uuteen juttuaiheeseen perehtyessään pitkällä jo heti aloittaessaan.

Kuvitellaan toinen tilanne: Sinulla on jokin ikävä fyysinen vaiva. Tutkit oireita netissä ja tiedät jo mielestäsi varmuudella, mikä sinua vaivaa. Menet kuitenkin lääkäriin, jotta saisit lääkereseptin kouraan. Lääkäri kuuntelee kuvaustasi ja päätyy epäilemään ihan eri diagnoosia kuin sinä. Tutkimuksen jälkeen varmistuu, että lääkäri oli oikeassa.

Hänellä oli kuuden vuoden koulutuksen ja sen jälkeen hankitun työkokemuksen ansiosta paljon enemmän pohjatietoa kuin sinulla. Joskus lääkärikin toki joutuu etsimään lisätietoa kesken potilaskäynnin, mutta hän yhdistää sen huimaan muistitietoonsa ja osaa siksi luultavasti arvioida potilasta paremmin, mikä informaatio on luotettavaa ja relevanttia.

Psykologi Gordon Pennycookin johtama ryhmä on tutkinut, miten ihmiset ulkoistavat ajattelutyötään nettiin. Havainnot ovat kiintoisia. Hakukoneisiin turvautuvat innokkaimmin epäanalyyttisesti ja intuitiivisesti ajattelevat ihmiset. He googlettavat, vaikka voisivat löytää vastauksen pienen muistelun tai päättelyn jälkeen. Rationaalisesti suuntautuneet ovat halukkaampia vaivaamaan omia aivojaan, ja he myös suhtautuvat löytämäänsä tietoon kriittisemmin.

Ihmisen jännittävimpiä ominaisuuksia on neuroplastisuus: aivot muokkautuvat käytön mukaan. Aivot pitävät siitä, että niille annetaan haasteita. Muistin rasittaminen on kognitiivisille kyvyille hyväksi. Myös muistin yhä lisääntyvä hakukoneelle ulkoistaminen muuttaa aivoja – mutta miten? Pitkäaikaisvaikutuksista saamme tietoa vasta vuosien päästä. Epäilenpä, että Googlelle kannattaa antaa vain pikkusormi, ei koko kättä.

Kiitollisia kertomuksia hyvinvointivaltiosta

Hyvinvointivaltion rahoituspohja on murentunut. Hyvinvointivaltio passivoi ja pudottaa kannustinloukkuun. Se on ylisäädelty ja tehoton. Puhe hyvinvointivaltiosta on usein puhetta sen ongelmista. Kriittinen tarkastelu on tietenkin kaikilla yhteiskunnan osa-alueilla välttämätöntä. Epäkohtia pitää etsiä, muutostarpeita pohtia, uudistuksia ehdottaa.

Ongelmapuheesta ja taloudellisista haasteista huolimatta hyvinvointivaltion perusidea nauttii edelleen kansalaiskyselyissä laajaa luottamusta yli puoluekannatusrajojen. Lisäksi hyvinvointipolitiikan onnistumiset tulevat esiin mitä moninaisimmissa kansainvälisissä tilastoissa ja asiantuntijapuheenvuoroissa. Harvemmin kuitenkaan tulee luettua ihan tavallisten suomalaisten omakohtaisia myönteisiä kertomuksia siitä, mitä hyvinvointivaltio heille merkitsee, miten se on toiminut juuri niin kuin pitääkin, tukenut oikealla hetkellä ja auttanut yksilöä nousemaan jaloilleen.

Teatteriohjaaja, kirjailija Aino Kiven hiljattain perustamassa somekampanjassa #EnOlisiTässä kansalaiset kertovat, miten yhteiskunnan tuki on juuri heitä auttanut. Jotkut kampanjan kirjoittajista uskovat, etteivät olisi edes hengissä tai ainakaan työkykyisiä ilman tasokasta julkista terveydenhuoltoa. Moni kiittelee päivähoitoa, ilmaista koulutusta ja opintotukea sekä loistavia kirjastopalveluja. Yksi muistelee löytäneensä taloudellisesti vaikeana aikana avun sosiaalitoimesta, toiselle mielenterveyspalveluiden tuki on ollut ratkaisevan tärkeää.

Oma elämäni on ollut jokseenkin tasaista taivallusta. En ole ollut lähellä kuilun reunaa – kuten useat kampanjaan kirjoittaneista – enkä toisaalta vuoren huipullakaan. Olen silti kovia kokemattomanakin äärimmäisen kiitollinen kaikesta siitä, mitä hyvinvointivaltio on tarjonnut. En olisi tässä sellaisena kuin olen ilman korkeatasoista maksutonta koulutusta, erinomaista terveydenhuoltoa, kirjastoja, kaupunkien liikuntapaikkoja ja lukemattomia muita hyvin hoidettuja julkisia palveluja. Tiedän varsin hyvin, että olen kansainvälisesti vertailtuna äärimmäisen etuoikeutettu yksilö.

Psykologisista kokeista ja ihan arkielämästäkin tiedämme, että ihmisillä on taipumus selittää hyvä menestyksensä omalla erinomaisuudellaan. Vaikeudet taas on houkuttelevaa vierittää muiden syyksi. On ilahduttavaa, jos tämän kampanjan teksteihin tutustuminen sysää lukijan uimaan psykologiseen vastavirtaan – tunnistamaan ja tunnustamaan myös yhteiskunnan rakenteiden merkityksen omien saavutustensa taustalla. Ainakin monien kiitollisuutta huokuvien kertomusten luulisi koskettavan, herättävän myötätuntoa ja muistuttavan siitä, miten erilaiset kortit meille jaetaan syntymässä käteen.

Vanhempien sosioekonominen asema periytyy Suomessakin vahvasti varsinkin tuloluokkien ääripäissä. Hyvinvointivaltio tasoittaa silti kotitaustojen tuottamia eroja paremmin kuin muualla maailmassa. Erityisesti tasa-arvoinen koulutus luo aitoja mahdollisuuksia sosiaaliseen nousuun. Tässä maassa vähävaraisten kuurojen poika voi nousta kansanedustajaksi ja talonmiehen tytär väitellä tohtoriksi. Kuten Stanfordin yliopiston tutkimuksessakin todettiin, amerikkalainen unelma toteutuu parhaiten Suomessa. Pidetään huoli, että näin on myös tulevaisuudessa.