Ulkomuisti - so last season?

Tietäminen ei ole enää tiedon tallettamista muistiin, vaan tiedonhaun taitamista. On järjetöntä vaivata päätään opettelemalla asioita ulkoa, kun tiedon määrä on rajaton ja kaiken voi kuitenkin googlettaa. Pitää vain osata etsiä informaatiota ja oppia arvioimaan sitä kriittisesti. Tämä lienee monen mielestä melko pätevää päättelyä. Rohkenen suhtautua asiaan vähän varauksellisesti.

Tunnetteko sellaisia henkilöitä, joiden tietämys miltei kaikista aihepiireistä vaikuttaa kovin vähäiseltä, mutta jotka osaavat etsiä tietoa erinomaisesti ja puntaroida sitä kriittisesti? En minäkään. Tiedon muistaminen, tiedonhaku ja informaation kriittinen arviointi nivoutuvat yhteen.

Tärkeintä on toki tiedon löytäminen, ymmärtäminen, arviointi ja mielekäs käyttö, mutta mitä enemmän käsitellystä informaatiosta jää hyvin prosessoituna muistiin, sen parempi. En tietenkään tarkoita, että esimerkiksi historian tarkkojen vuosilukujen tai erilaisten knoppitietojen pänttääminen olisi erityisen tavoiteltavaa. Irrallisen ja jäsentymättömän sirpaletiedon muistaminen ei tunnu mielekkäältä. Tieteenalojen suurten linjojen ja asioiden välisten yhteyksien jäsentäminen ja muistaminen sen sijaan on edelleen tähdellistä. 

Mitä enemmän muistaa ulkoa, sitä helpompaa on etsiä lisätietoa. Mitä laajempi sisäistetty tietopohja, sitä paremmin osaa myös suhteuttaa uuden tiedon vanhaan ja tarkastella informaatiota kriittisesti.

Kuvitellaanpa vaikka, että olet toimittaja. Juttujen kirjoittamiseen liittyy paljon tiedonhakua. Jos suhtaudut informaatioon kertakäyttötuotteena etkä paina asioita mieleen, taustatyöt käynevät pitkiksi ja mutkikkaiksi. Lähdet aina liikkeelle melkein nollasta. Työkaverisi, jolla on paljon sisäistynyttä tietoa eri elämänalueilta, suoriutunee paljon paremmin. Perusfaktat ja asioiden väliset yhteydet tulevat selkäytimestä, ja niiden pohjalta on helppo etsiä lisätietoa. Erinomaiseksi esimerkiksi sopii Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen mestarillinen, hiljattain menehtynyt Ilkka Malmberg. Valtavan tietomääränsä vuoksi hän oli uuteen juttuaiheeseen perehtyessään pitkällä jo heti aloittaessaan.

Kuvitellaan toinen tilanne: Sinulla on jokin ikävä fyysinen vaiva. Tutkit oireita netissä ja tiedät jo mielestäsi varmuudella, mikä sinua vaivaa. Menet kuitenkin lääkäriin, jotta saisit lääkereseptin kouraan. Lääkäri kuuntelee kuvaustasi ja päätyy epäilemään ihan eri diagnoosia kuin sinä. Tutkimuksen jälkeen varmistuu, että lääkäri oli oikeassa.

Hänellä oli kuuden vuoden koulutuksen ja sen jälkeen hankitun työkokemuksen ansiosta paljon enemmän pohjatietoa kuin sinulla. Joskus lääkärikin toki joutuu etsimään lisätietoa kesken potilaskäynnin, mutta hän yhdistää sen huimaan muistitietoonsa ja osaa siksi luultavasti arvioida potilasta paremmin, mikä informaatio on luotettavaa ja relevanttia.

Psykologi Gordon Pennycookin johtama ryhmä on tutkinut, miten ihmiset ulkoistavat ajattelutyötään nettiin. Havainnot ovat kiintoisia. Hakukoneisiin turvautuvat innokkaimmin epäanalyyttisesti ja intuitiivisesti ajattelevat ihmiset. He googlettavat, vaikka voisivat löytää vastauksen pienen muistelun tai päättelyn jälkeen. Rationaalisesti suuntautuneet ovat halukkaampia vaivaamaan omia aivojaan, ja he myös suhtautuvat löytämäänsä tietoon kriittisemmin.

Ihmisen jännittävimpiä ominaisuuksia on neuroplastisuus: aivot muokkautuvat käytön mukaan. Aivot pitävät siitä, että niille annetaan haasteita. Muistin rasittaminen on kognitiivisille kyvyille hyväksi. Myös muistin yhä lisääntyvä hakukoneelle ulkoistaminen muuttaa aivoja – mutta miten? Pitkäaikaisvaikutuksista saamme tietoa vasta vuosien päästä. Epäilenpä, että Googlelle kannattaa antaa vain pikkusormi, ei koko kättä.

Kiitollisia kertomuksia hyvinvointivaltiosta

Hyvinvointivaltion rahoituspohja on murentunut. Hyvinvointivaltio passivoi ja pudottaa kannustinloukkuun. Se on ylisäädelty ja tehoton. Puhe hyvinvointivaltiosta on usein puhetta sen ongelmista. Kriittinen tarkastelu on tietenkin kaikilla yhteiskunnan osa-alueilla välttämätöntä. Epäkohtia pitää etsiä, muutostarpeita pohtia, uudistuksia ehdottaa.

Ongelmapuheesta ja taloudellisista haasteista huolimatta hyvinvointivaltion perusidea nauttii edelleen kansalaiskyselyissä laajaa luottamusta yli puoluekannatusrajojen. Lisäksi hyvinvointipolitiikan onnistumiset tulevat esiin mitä moninaisimmissa kansainvälisissä tilastoissa ja asiantuntijapuheenvuoroissa. Harvemmin kuitenkaan tulee luettua ihan tavallisten suomalaisten omakohtaisia myönteisiä kertomuksia siitä, mitä hyvinvointivaltio heille merkitsee, miten se on toiminut juuri niin kuin pitääkin, tukenut oikealla hetkellä ja auttanut yksilöä nousemaan jaloilleen.

Teatteriohjaaja, kirjailija Aino Kiven hiljattain perustamassa somekampanjassa #EnOlisiTässä kansalaiset kertovat, miten yhteiskunnan tuki on juuri heitä auttanut. Jotkut kampanjan kirjoittajista uskovat, etteivät olisi edes hengissä tai ainakaan työkykyisiä ilman tasokasta julkista terveydenhuoltoa. Moni kiittelee päivähoitoa, ilmaista koulutusta ja opintotukea sekä loistavia kirjastopalveluja. Yksi muistelee löytäneensä taloudellisesti vaikeana aikana avun sosiaalitoimesta, toiselle mielenterveyspalveluiden tuki on ollut ratkaisevan tärkeää.

Oma elämäni on ollut jokseenkin tasaista taivallusta. En ole ollut lähellä kuilun reunaa – kuten useat kampanjaan kirjoittaneista – enkä toisaalta vuoren huipullakaan. Olen silti kovia kokemattomanakin äärimmäisen kiitollinen kaikesta siitä, mitä hyvinvointivaltio on tarjonnut. En olisi tässä sellaisena kuin olen ilman korkeatasoista maksutonta koulutusta, erinomaista terveydenhuoltoa, kirjastoja, kaupunkien liikuntapaikkoja ja lukemattomia muita hyvin hoidettuja julkisia palveluja. Tiedän varsin hyvin, että olen kansainvälisesti vertailtuna äärimmäisen etuoikeutettu yksilö.

Psykologisista kokeista ja ihan arkielämästäkin tiedämme, että ihmisillä on taipumus selittää hyvä menestyksensä omalla erinomaisuudellaan. Vaikeudet taas on houkuttelevaa vierittää muiden syyksi. On ilahduttavaa, jos tämän kampanjan teksteihin tutustuminen sysää lukijan uimaan psykologiseen vastavirtaan – tunnistamaan ja tunnustamaan myös yhteiskunnan rakenteiden merkityksen omien saavutustensa taustalla. Ainakin monien kiitollisuutta huokuvien kertomusten luulisi koskettavan, herättävän myötätuntoa ja muistuttavan siitä, miten erilaiset kortit meille jaetaan syntymässä käteen.

Vanhempien sosioekonominen asema periytyy Suomessakin vahvasti varsinkin tuloluokkien ääripäissä. Hyvinvointivaltio tasoittaa silti kotitaustojen tuottamia eroja paremmin kuin muualla maailmassa. Erityisesti tasa-arvoinen koulutus luo aitoja mahdollisuuksia sosiaaliseen nousuun. Tässä maassa vähävaraisten kuurojen poika voi nousta kansanedustajaksi ja talonmiehen tytär väitellä tohtoriksi. Kuten Stanfordin yliopiston tutkimuksessakin todettiin, amerikkalainen unelma toteutuu parhaiten Suomessa. Pidetään huoli, että näin on myös tulevaisuudessa.

Ajattelun vaiva

Tutkin mielelläni etymologiaa eli sanojen alkuperää. Veijo Meren Sanojen synty (1982) selittää sanan ajatella seuraavasti: ”Ajatella, sanasta ajaa. Ajatteleminen oli jonkin asian takaa ajamista ja tavoittelua, joka tapahtui aivoissa.” Takaa ajamista, tavoittelua, sehän on työlästä touhua!

Määritelmä palautti mieleeni Daniel Kahnemanin menestysteoksen Ajattelu, nopeasti ja hitaasti. Kahnemanin mukaan ihmismieli käyttää ajattelussa kahta erilaista järjestelmää. Järjestelmä 1 on nopea, intuitiivinen ja emotionaalinen. Se toimii automaattisesti ja korkeintaan vähin ponnistuksin. Järjestelmä 2 puolestaan on hitaampi, harkitsevampi ja loogisempi. Sen käyttö vaatii tarkkaavaisuutta, yritystä ja energiaa.

Järjestelmä 1 tuottaa koko ajan ehdotuksia - esimerkiksi vaikutelmia, intuitioita ja tunteita - järjestelmälle 2. Järjestelmä 2 omaksuu yleensä järjestelmän 1 ehdotukset niitä juurikaan muuttamatta: intuitiot ja vaikutelmat muuttuvat uskomuksiksi, impulssit tahdonalaisiksi toiminnoiksi. Kun tilanne vaikeutuu eikä järjestelmä 1 löydä ongelmaan vastausta, järjestelmä 2, joka normaalisti viihtyy vähän ponnistelua vaativassa valvontatilassa, ottaa ohjat käsiinsä.

Järjestelmä 1 antaa varsin usein riittävän oikeita vastauksia. Näin on oltava. Jokaista arkista asiaa ei voi pitkällisesti puntaroida. Nopean ja pinnallisen ajattelun tuottamat virheet ovat kuitenkin iso ongelma. Suuri osa Kahnemanin kirjasta käsitteleekin intuition vinoutumia, joilla on pahimmillaan merkittäviä yhteiskunnallisia ja taloudellisia vaikutuksia.

Valitettavasti emme aina osaa tai viitsi kyseenalaistaa intuitioitamme silloinkaan, kun ne johtavat harhaan ja hitaampi looginen pohdinta palauttaisi meidät oikealle tielle.

Alla on yksinkertainen arvoitus. Älä laske tehtävää, vaan vastaa siihen nopeasti ja intuitiivisesti.

Maila ja pallo maksavat 1,10 euroa.

Maila maksaa euron enemmän kuin pallo.

Kuinka paljon pallo maksaa?

Vastaus tulee mieleen salamana: 10 senttiä. Kun miettii vähän tarkemmin tai laskee vaikka paperilla, huomaa vastauksen olevan väärä. Oikea vastaus on 5 senttiä.

Mielenkiintoisinta tässä arvoituksessa on se, että tuhannet amerikkalaiset yliopisto-opiskelijat ovat vastanneet tähän tehtävään – ja suurin osa heistä väärin! Jopa Harvardin, MIT:n ja Princetonin kaltaisten huippuyliopistojen opiskelijoista yli puolet tyytyi intuitionsa tarjoamaan väärään vastaukseen.

Oletan, että kuka tahansa Harvardiin omilla ansioillaan päässyt kykenee oikeasti halutessaan ratkaisemaan tällaisen tehtävän, mutta kognitiivinen ponnistelu tuntuu niin epämukavalta, että sitä mielellään välttelee, jos mahdollista. Ongelmat löytyvät jostain motivaation, tarkkaavaisuuden tai itsehillinnän alueilta. Valmistuttuaan monet näistä opiskelijoista tekevät monimutkaisia ja tärkeitä päätöksiä. Toivon, että he eivät silloin turvaudu pelkkiin intuitiivisiin ratkaisuihin.

Ajattelun ja itsehillinnän yhteyttä on selvitetty tutkimuksissa monipuolisesti. Tiivistetysti voidaan todeta, että suurempaa itsehillintää osoittaneet ovat pärjänneet paremmin myös älykkyystesteissä.

University of Oregonin tutkimuksessa tarkkaavaisuutta ja itsesäätelyä kehittävillä harjoituksilla myös pystyttiin parantamaan kokeeseen osallistuneiden älykkyystestituloksia.

Harjoittelusta ja intuitiivisen ajattelun ongelmien tiedostamisesta huolimatta omia virheitään on mahdotonta havaita edes lähes täydellisesti. Voimme kuitenkin oppia tarkkailemaan ajattelun vinoutumia toinen toisissamme ja tehdä näin yhteisöinä aiempaa rationaalisempia ratkaisuja.

Elämme ärsyketulvan, mielihalujen nopean tyydytyksen ja multitaskingin aikaa. Ajan henki ei tue pitkäjänteistä, keskittynyttä ajattelua. Haluammeko yhä antaa sille arvoa, harjoitella sitä, raivata sille tilaa ja aikaa?

Maltti on valttia digiloikassakin

Suomen kouluja uudistetaan nyt vauhdilla vastaamaan digiajan vaatimuksia. Kannatan lämpimästi tietotekniikan käyttöä opetuksessa ja uskon sen tuovan monia hienoja mahdollisuuksia. Riskinä kuitenkin on, että heittäydymme liikaakin laitteiden lumoihin ja välineet muuttuvat itseisarvoksi.

Terveydenhuollon ammattilaiset ovat jo nyt kovin huolissaan lasten ja nuorten päivittäisen ruutuajan määrästä. Lieneekö hyväksi, jos koulunkäyntikin on yhtä ruudun tuijottamista? Sähköisiä materiaaleja tulisi käyttää mahdollisimman laadukkaasti ja harkitusti, ei mahdollisimman paljon.

Neuvokas startup-yrittäjä Johannes Gutenberg innovoi 1400-luvulla aivan huikean sovelluksen, kirjapainokoneen. Painettu sana puolustaa paikkaansa myös tämän päivän koulussa. Lukukeskus julkaisi juuri elokuussa tutkimuksen, jonka mukaan perinteinen kirja tukee syvälukutaidon kehittymistä paremmin kuin sähköiset tekstit.

Tutkimukseen osallistuneet ”diginatiivit” lapset pitivät paperikirjoja mieluisampana vaihtoehtona kuin tabletilta lukemista ja kokivat, että niihin pystyi keskittymään paremmin kuin sähköisiin kirjoihin. Tutkimuksen kohteena oli kaunokirjallisuus, mutta onko mitään syytä olettaa, ettei tämä pätisi myös tietokirjoihin?

Kaarinan kaupunki on halunnut olla opetuksen digitalisoinnin edelläkävijä. Osa oppikirjoista jätettiin tilaamatta, koska niille ei enää nähty välttämätöntä tarvetta. Sähköisen materiaalin piti riittää. Tulokset ovat olleet niin heikkoja, että sadat vanhemmat ovat keränneet adressin oppikirjojen palauttamiseksi. Myös kaarinalaiset opettajat haluaisivat, että oppilaat saisivat perinteiset oppikirjat takaisin ja voisivat käyttää tablettejaan niiden rinnalla dokumentointiin, kuvaamiseen ja tiedonhankintaan. Toive kuulostaa järkevältä.

Tieto- ja viestintätekniset taidot ovat äärimmäisen tärkeitä, mutta perinteinen kirjojen lukeminen on aiheellista nostaa vähintään yhtä korkealle jalustalle. Kirjallisuus on portti rikkaaseen kieleen ja avaraan mieleen. Jos lapsi lukee paljon vapaa-ajallaan, hänellä voi 17-vuotiaana olla 70 000 sanan sanavarasto. Ero lukemattoman ikätoverin 15 000 sanaan on dramaattinen. Kirjojen lukeminen myös harjaannuttaa pitkäjänteisyyteen, ruokkii mielikuvitusta ja kehittää empatiakykyä.

Kouluissa ja koko yhteiskunnassa pitäisikin nyt entistä aktiivisemmin pohtia, miten lapset saataisiin kannustettua lukemaan enemmän. Jos haluamme Suomen pysyvän ihailtuna koulutuksen ihmemaana, me tarvitsemme digiloikan rinnalle lukuloikan. Sillä ponnistaisi pitkälle.

Mies, joka käänsi toisenkin posken

Heinäkuu vuonna 1988: Entinen B-luokan elokuvien tähti, iäkäs Ronald Reagan kärsii muistioireista, mutta näyttelee silti seitsemän ja puolen vuoden rutiinilla uskottavasti suosikkirooliaan USA:n presidenttinä. Hänen seuraajakseen ovat pyrkimässä republikaaninen varapresidentti George H.W. Bush sekä Massachusettsia menestyksekkäästi luotsaava demokraattikuvernööri Michael Dukakis. Viimeisimmässä valtakunnallisessa gallupissa Dukakisilla on peräti 17 prosenttiyksikön johto.

Bushin kampanja päätti kääntää ehdokkaansa kannatuksen nousuun vetämällä Dukakisin nimen lokaan kerta toisensa jälkeen keinoja kaihtamatta: Bill Clinton kuvailee elämäkerrassaan negatiivista kampanjaa seuraavasti: ”Lee Atwater [republikaaninen kampanjastrategi] kumppaneineen kävi hänen kimppuunsa kuin raivotautinen koiralauma. (…) Dukakisin vastustajat tekivät hänelle rumennusleikkauksen, käänteisen kauneusleikkauksen.”

Atwater muun muassa syötti mediaan huhuja Dukakisin mielenterveysongelmista. Bushin kampanjan mainoksessa puolestaan väitettiin Dukakisin vastustavan käytännössä kaikkia puolustusmenoja ja pilkattiin hänen esiintymistään, kun hän oli armeijan tankin kyydissä. ”Riippumaton” taho, jolla ei ollut virallisia suhteita Bushin kampanjaan, teetti mainoksen tummaihoisesta Willie Hortonista, joka syyllistyi henkirikokseen päästyään Massachusetssin vankilomaohjelman mukaisesti vapauteen. Syy vieritettiin tietysti Dukakisin harteille. Hän vastusti kuolemanrangaistusta ja suhtautui vastustajien mukaan rikollisuuteen pehmoillen.

Miten Dukakis reagoi tähän negatiiviseen vyörytykseen? Hän halusi pysyä ”above the fray”, rähinän yläpuolella ja keskittyä oman kampanjansa keskeisiin teemoihin. Hän olisi hyvin voinut tuoda esiin vaikkapa sen, että myös liittovaltio, jota Bush varapresidenttinä edusti, päästi vankeja lomalle tai että Massachusetssin rikostilastot olivat verraten hyvät, paljon paremmat kuin Bushin kotiseuduilla. Mutta ei, Dukakis käänsi toisenkin posken.

Kaikki varmaan joko muistavat tai arvaavat, miten vaaleissa kävi. Valtakunnallisesti äänet jakautuivat vain 53,4 % - 45,7 % Bushin hyväksi, mutta osavaltiotasolla voitto oli ylivoimainen: Bush sai taakseen 40 osavaltiota, Dukakis 10. Olisi liian yksinkertaistavaa panna Bushin voitto kokonaan negatiivisen kampanjan piikkiin, mutta iso vaikutus sillä joka tapauksessa oli.

Mitä Dukakis ajattelee tästä kaikesta vuosikymmenten jälkeen? ”Me emme tehneet sitä, mitä näissä kampanjoissa – valitettavasti – täytyy tehdä, ja se on yksi vuoden 1988 suuria opetuksia. Surullista. (…)Olen amerikkalisille anteeksipyynnön velkaa. Jos olisin voittanut isä-Bushin, emme olisi koskaan kuulleetkaan hänen pojastaan emmekä nyt olisi tässä liemessä.”

Onko tämä todella tarinan opetus? Paha saa aina palkkansa, jopa maailman mahtavimman viran, mutta hyvä jää tyhjin käsin? Masentavaa, jos näin on. Tämänvuotinen presidenttikilpa on toki törkyisyydessään aivan omaa luokkaansa, mutta trendi on muutenkin ollut kielteinen. Pääehdokkaat demonisoidaan kampanjan aikana niin pahoin, että vastapuolen kannattajat pelkäävät kansakunnan tuhoa, jos väärä henkilö tulee valituksi. Vaalien voittajan on tällöin miltei mahdotonta enää yhdistää kansaa presidentiksi päästyään.

Negatiivisen kampanjoinnin tieltä on vaikea palata, kun sille kerran on kaksin jaloin astuttu. Suomessa poliittinen kulttuuri on onneksi aivan erilainen kuin USA:ssa. Toivottavasti täällä maltetaan jättää Pandoran lipas avaamatta.

Mikä määrä joustoa riittäisi?

Opettajat, nuo julkisen sektorin tuottamattomissa suojatyöpaikoissa vetelehtivät itsekkäät loiset, kitisevät mediassa koulutuksen heikkenevistä resursseista, työn raskaudesta ja lomautuksista eivätkä edes johonkin ihmeen työlainsäädäntöön vedoten halua työskennellä lomautettuina. Miten tällainen julkeus on mahdollista – ja vielä kutsumusammatissa?

Porin lomautuksiin liittyvissä julkisissa ja yksityisissä keskusteluissa on kyselty opettajien joustavuuden perään. Eikö töihin voisi tulla talkoohengessä lomautettunakin? Eikö ainakin oppitunnit pitäisi suunnitella? Eivätkö opettajat ymmärrä, miten etuoikeutettuja he ovat?

Olen kiitollinen siitä, että minulla on työpaikka aikana, jolloin moni kärsii työttömyydestä. Olen myös erittäin kiitollinen siitä, että saan tehdä tärkeää työtä, jonka koen sisällöllisesti palkitsevana ja mielekkäänä. Monen kollegan arki on paljon vaikeampaa, kuten olemme saaneet lehdistä lukea.

Vaikka itse olen tyytyväinen työhöni, en suostu sulkemaan silmiäni opetusalan epäkohdilta tai julkisen keskustelun vinoutumilta. Opettajan ansiotasoa, työpäivien pituutta tai pitkää lomaa ei kannata kadehtia eikä meitä asiallisin perustein voi kovin joustamattominakaan pitää.

Esimerkiksi luokanopettajan peruspalkka on alle 2600 euroa kuukaudessa, vaikka ammattiin vaaditaan ylempi korkeakoulututkinto. Runsailla ylimääräisillä opetustunneilla tai täysillä vuosisidonnaisilla lisillä voi päästä jo hieman yli suomalaisten palkansaajien keskiansion.

Etenemismahdollisuuksia ei juurikaan ole, ellei sitten pyri rehtoriksi. Tällöin palkka paranee hieman, mutta vastuu kasvaa miltei rajattomaksi. Muutama vuosi sitten uusmaalaisen koulun oppilas laski opettajan nimenomaisesta kiellosta huolimatta pulkalla väärään suuntaan ja loukkaantui. Rehtori tuomittiin oikeudessa virkavelvollisuuden rikkomisesta ja vammantuottamuksesta. Jostain kumman syystä rehtorin tehtävät eivät enää houkuttele opettajia samaan tapaan kuin ennen.

Suurin osa opettajista työskentelee opetusvelvollisuustyöajassa, mikä luo joillekin illuusion lyhyistä työpäivistä. Iso osa työstä tapahtuu kuitenkin oppituntien ulkopuolella. OAJ:n uusimman työolobarometrin mukaan esimerkiksi perusopetuksen ja lukion opettajan todellinen viikkotyöaika on noin 40 h.

Entä se pitkä palkallinen kesäloma? On syytä tuntea opettajien palkkauksen historia. Opettajille maksettiin aikanaan palkkaa vain yhdeksänä kuukautena vuodessa, kunnes ansiot jyvitettiin 12 kuukaudelle ansiotasoa korottamatta. Opettajat eivät siis saa palkkaa kesäkeskeytysajan lomailustaan. Lukuvuoden työstä vain maksetaan 12 osassa. Osa määräaikaisista kylläkin jää ilman kesäansioita, vaikka he ovat tehneet koko lukuvuoden työn siinä missä vakinaisetkin opettajat.

OAJ on mukana kiky-sopimuksessa, joka pidentää opettajien työaikaa ja leikkaa kolmena vuotena lomarahoista 30 %. Lisäksi opettajien työmäärä ja työn vaikeustaso ovat kasvaneet ja kasvavat edelleen, kun kunnat leikkaavat tuntikehyksiään ja kasvattavat opetusryhmien kokoa. Yli 30 oppilaan luokassa vaikkapa kokeiden tarkistamiseen tai arviointikeskustelujen pitämiseen kuluu luonnollisesti paljon enemmän aikaa kuin 20 oppilaan luokassa. Palkassa tämä ei mitenkään näy.

Opettajat ymmärtävät julkisen talouden vaikeudet ja ovat jo venyneet ja joustaneet merkittävästi. Opettajien työstressi on työolobarometrin mukaan huolestuttavalla tasolla, mutta opettajat ovat silti keskimääräistä innostuneempia työstään ja syventyvät siihen. On mitä kyynisintä, jos tätä innostusta käytetään hyväksi vaatimalla aina vain enemmän ilmaista lisätyötä. 

 

Mikään määrä joustoa ei riitä siihen, että saisimme kaikkien kansalaisten hyväksynnän tai kiitoksen. Tässäkin ajassa – ja nimenomaan tässä ajassa – opettajilla ja muillakin julkisen sektorin työntekijöillä on oikeus seisoa selkä suorana. Me teemme tärkeää työtä. Kenenkään ei kannata vapaaehtoisesti asettua kynnysmatoksi. Päälle polkijoista ei tulisi pulaa.