Ajattelun vaiva

Tutkin mielelläni etymologiaa eli sanojen alkuperää. Veijo Meren Sanojen synty (1982) selittää sanan ajatella seuraavasti: ”Ajatella, sanasta ajaa. Ajatteleminen oli jonkin asian takaa ajamista ja tavoittelua, joka tapahtui aivoissa.” Takaa ajamista, tavoittelua, sehän on työlästä touhua!

Määritelmä palautti mieleeni Daniel Kahnemanin menestysteoksen Ajattelu, nopeasti ja hitaasti. Kahnemanin mukaan ihmismieli käyttää ajattelussa kahta erilaista järjestelmää. Järjestelmä 1 on nopea, intuitiivinen ja emotionaalinen. Se toimii automaattisesti ja korkeintaan vähin ponnistuksin. Järjestelmä 2 puolestaan on hitaampi, harkitsevampi ja loogisempi. Sen käyttö vaatii tarkkaavaisuutta, yritystä ja energiaa.

Järjestelmä 1 tuottaa koko ajan ehdotuksia - esimerkiksi vaikutelmia, intuitioita ja tunteita - järjestelmälle 2. Järjestelmä 2 omaksuu yleensä järjestelmän 1 ehdotukset niitä juurikaan muuttamatta: intuitiot ja vaikutelmat muuttuvat uskomuksiksi, impulssit tahdonalaisiksi toiminnoiksi. Kun tilanne vaikeutuu eikä järjestelmä 1 löydä ongelmaan vastausta, järjestelmä 2, joka normaalisti viihtyy vähän ponnistelua vaativassa valvontatilassa, ottaa ohjat käsiinsä.

Järjestelmä 1 antaa varsin usein riittävän oikeita vastauksia. Näin on oltava. Jokaista arkista asiaa ei voi pitkällisesti puntaroida. Nopean ja pinnallisen ajattelun tuottamat virheet ovat kuitenkin iso ongelma. Suuri osa Kahnemanin kirjasta käsitteleekin intuition vinoutumia, joilla on pahimmillaan merkittäviä yhteiskunnallisia ja taloudellisia vaikutuksia.

Valitettavasti emme aina osaa tai viitsi kyseenalaistaa intuitioitamme silloinkaan, kun ne johtavat harhaan ja hitaampi looginen pohdinta palauttaisi meidät oikealle tielle.

Alla on yksinkertainen arvoitus. Älä laske tehtävää, vaan vastaa siihen nopeasti ja intuitiivisesti.

Maila ja pallo maksavat 1,10 euroa.

Maila maksaa euron enemmän kuin pallo.

Kuinka paljon pallo maksaa?

Vastaus tulee mieleen salamana: 10 senttiä. Kun miettii vähän tarkemmin tai laskee vaikka paperilla, huomaa vastauksen olevan väärä. Oikea vastaus on 5 senttiä.

Mielenkiintoisinta tässä arvoituksessa on se, että tuhannet amerikkalaiset yliopisto-opiskelijat ovat vastanneet tähän tehtävään – ja suurin osa heistä väärin! Jopa Harvardin, MIT:n ja Princetonin kaltaisten huippuyliopistojen opiskelijoista yli puolet tyytyi intuitionsa tarjoamaan väärään vastaukseen.

Oletan, että kuka tahansa Harvardiin omilla ansioillaan päässyt kykenee oikeasti halutessaan ratkaisemaan tällaisen tehtävän, mutta kognitiivinen ponnistelu tuntuu niin epämukavalta, että sitä mielellään välttelee, jos mahdollista. Ongelmat löytyvät jostain motivaation, tarkkaavaisuuden tai itsehillinnän alueilta. Valmistuttuaan monet näistä opiskelijoista tekevät monimutkaisia ja tärkeitä päätöksiä. Toivon, että he eivät silloin turvaudu pelkkiin intuitiivisiin ratkaisuihin.

Ajattelun ja itsehillinnän yhteyttä on selvitetty tutkimuksissa monipuolisesti. Tiivistetysti voidaan todeta, että suurempaa itsehillintää osoittaneet ovat pärjänneet paremmin myös älykkyystesteissä.

University of Oregonin tutkimuksessa tarkkaavaisuutta ja itsesäätelyä kehittävillä harjoituksilla myös pystyttiin parantamaan kokeeseen osallistuneiden älykkyystestituloksia.

Harjoittelusta ja intuitiivisen ajattelun ongelmien tiedostamisesta huolimatta omia virheitään on mahdotonta havaita edes lähes täydellisesti. Voimme kuitenkin oppia tarkkailemaan ajattelun vinoutumia toinen toisissamme ja tehdä näin yhteisöinä aiempaa rationaalisempia ratkaisuja.

Elämme ärsyketulvan, mielihalujen nopean tyydytyksen ja multitaskingin aikaa. Ajan henki ei tue pitkäjänteistä, keskittynyttä ajattelua. Haluammeko yhä antaa sille arvoa, harjoitella sitä, raivata sille tilaa ja aikaa?

Maltti on valttia digiloikassakin

Suomen kouluja uudistetaan nyt vauhdilla vastaamaan digiajan vaatimuksia. Kannatan lämpimästi tietotekniikan käyttöä opetuksessa ja uskon sen tuovan monia hienoja mahdollisuuksia. Riskinä kuitenkin on, että heittäydymme liikaakin laitteiden lumoihin ja välineet muuttuvat itseisarvoksi.

Terveydenhuollon ammattilaiset ovat jo nyt kovin huolissaan lasten ja nuorten päivittäisen ruutuajan määrästä. Lieneekö hyväksi, jos koulunkäyntikin on yhtä ruudun tuijottamista? Sähköisiä materiaaleja tulisi käyttää mahdollisimman laadukkaasti ja harkitusti, ei mahdollisimman paljon.

Neuvokas startup-yrittäjä Johannes Gutenberg innovoi 1400-luvulla aivan huikean sovelluksen, kirjapainokoneen. Painettu sana puolustaa paikkaansa myös tämän päivän koulussa. Lukukeskus julkaisi juuri elokuussa tutkimuksen, jonka mukaan perinteinen kirja tukee syvälukutaidon kehittymistä paremmin kuin sähköiset tekstit.

Tutkimukseen osallistuneet ”diginatiivit” lapset pitivät paperikirjoja mieluisampana vaihtoehtona kuin tabletilta lukemista ja kokivat, että niihin pystyi keskittymään paremmin kuin sähköisiin kirjoihin. Tutkimuksen kohteena oli kaunokirjallisuus, mutta onko mitään syytä olettaa, ettei tämä pätisi myös tietokirjoihin?

Kaarinan kaupunki on halunnut olla opetuksen digitalisoinnin edelläkävijä. Osa oppikirjoista jätettiin tilaamatta, koska niille ei enää nähty välttämätöntä tarvetta. Sähköisen materiaalin piti riittää. Tulokset ovat olleet niin heikkoja, että sadat vanhemmat ovat keränneet adressin oppikirjojen palauttamiseksi. Myös kaarinalaiset opettajat haluaisivat, että oppilaat saisivat perinteiset oppikirjat takaisin ja voisivat käyttää tablettejaan niiden rinnalla dokumentointiin, kuvaamiseen ja tiedonhankintaan. Toive kuulostaa järkevältä.

Tieto- ja viestintätekniset taidot ovat äärimmäisen tärkeitä, mutta perinteinen kirjojen lukeminen on aiheellista nostaa vähintään yhtä korkealle jalustalle. Kirjallisuus on portti rikkaaseen kieleen ja avaraan mieleen. Jos lapsi lukee paljon vapaa-ajallaan, hänellä voi 17-vuotiaana olla 70 000 sanan sanavarasto. Ero lukemattoman ikätoverin 15 000 sanaan on dramaattinen. Kirjojen lukeminen myös harjaannuttaa pitkäjänteisyyteen, ruokkii mielikuvitusta ja kehittää empatiakykyä.

Kouluissa ja koko yhteiskunnassa pitäisikin nyt entistä aktiivisemmin pohtia, miten lapset saataisiin kannustettua lukemaan enemmän. Jos haluamme Suomen pysyvän ihailtuna koulutuksen ihmemaana, me tarvitsemme digiloikan rinnalle lukuloikan. Sillä ponnistaisi pitkälle.

Mies, joka käänsi toisenkin posken

Heinäkuu vuonna 1988: Entinen B-luokan elokuvien tähti, iäkäs Ronald Reagan kärsii muistioireista, mutta näyttelee silti seitsemän ja puolen vuoden rutiinilla uskottavasti suosikkirooliaan USA:n presidenttinä. Hänen seuraajakseen ovat pyrkimässä republikaaninen varapresidentti George H.W. Bush sekä Massachusettsia menestyksekkäästi luotsaava demokraattikuvernööri Michael Dukakis. Viimeisimmässä valtakunnallisessa gallupissa Dukakisilla on peräti 17 prosenttiyksikön johto.

Bushin kampanja päätti kääntää ehdokkaansa kannatuksen nousuun vetämällä Dukakisin nimen lokaan kerta toisensa jälkeen keinoja kaihtamatta: Bill Clinton kuvailee elämäkerrassaan negatiivista kampanjaa seuraavasti: ”Lee Atwater [republikaaninen kampanjastrategi] kumppaneineen kävi hänen kimppuunsa kuin raivotautinen koiralauma. (…) Dukakisin vastustajat tekivät hänelle rumennusleikkauksen, käänteisen kauneusleikkauksen.”

Atwater muun muassa syötti mediaan huhuja Dukakisin mielenterveysongelmista. Bushin kampanjan mainoksessa puolestaan väitettiin Dukakisin vastustavan käytännössä kaikkia puolustusmenoja ja pilkattiin hänen esiintymistään, kun hän oli armeijan tankin kyydissä. ”Riippumaton” taho, jolla ei ollut virallisia suhteita Bushin kampanjaan, teetti mainoksen tummaihoisesta Willie Hortonista, joka syyllistyi henkirikokseen päästyään Massachusetssin vankilomaohjelman mukaisesti vapauteen. Syy vieritettiin tietysti Dukakisin harteille. Hän vastusti kuolemanrangaistusta ja suhtautui vastustajien mukaan rikollisuuteen pehmoillen.

Miten Dukakis reagoi tähän negatiiviseen vyörytykseen? Hän halusi pysyä ”above the fray”, rähinän yläpuolella ja keskittyä oman kampanjansa keskeisiin teemoihin. Hän olisi hyvin voinut tuoda esiin vaikkapa sen, että myös liittovaltio, jota Bush varapresidenttinä edusti, päästi vankeja lomalle tai että Massachusetssin rikostilastot olivat verraten hyvät, paljon paremmat kuin Bushin kotiseuduilla. Mutta ei, Dukakis käänsi toisenkin posken.

Kaikki varmaan joko muistavat tai arvaavat, miten vaaleissa kävi. Valtakunnallisesti äänet jakautuivat vain 53,4 % - 45,7 % Bushin hyväksi, mutta osavaltiotasolla voitto oli ylivoimainen: Bush sai taakseen 40 osavaltiota, Dukakis 10. Olisi liian yksinkertaistavaa panna Bushin voitto kokonaan negatiivisen kampanjan piikkiin, mutta iso vaikutus sillä joka tapauksessa oli.

Mitä Dukakis ajattelee tästä kaikesta vuosikymmenten jälkeen? ”Me emme tehneet sitä, mitä näissä kampanjoissa – valitettavasti – täytyy tehdä, ja se on yksi vuoden 1988 suuria opetuksia. Surullista. (…)Olen amerikkalisille anteeksipyynnön velkaa. Jos olisin voittanut isä-Bushin, emme olisi koskaan kuulleetkaan hänen pojastaan emmekä nyt olisi tässä liemessä.”

Onko tämä todella tarinan opetus? Paha saa aina palkkansa, jopa maailman mahtavimman viran, mutta hyvä jää tyhjin käsin? Masentavaa, jos näin on. Tämänvuotinen presidenttikilpa on toki törkyisyydessään aivan omaa luokkaansa, mutta trendi on muutenkin ollut kielteinen. Pääehdokkaat demonisoidaan kampanjan aikana niin pahoin, että vastapuolen kannattajat pelkäävät kansakunnan tuhoa, jos väärä henkilö tulee valituksi. Vaalien voittajan on tällöin miltei mahdotonta enää yhdistää kansaa presidentiksi päästyään.

Negatiivisen kampanjoinnin tieltä on vaikea palata, kun sille kerran on kaksin jaloin astuttu. Suomessa poliittinen kulttuuri on onneksi aivan erilainen kuin USA:ssa. Toivottavasti täällä maltetaan jättää Pandoran lipas avaamatta.