Koulutuspolitiikan kurssi on käännettävä

Viime viikolla julkaistu OECD:n Education at a Glance -raportti oli suomalaisille karua luettavaa: 25-34 -vuotiaista suomalaisista korkeakoulututkinnon on suorittanut vain 39 prosenttia, vaikka jo pääministeri Sipilän hallituksen aikaisessa korkeakouluvisiossa asetettiin tavoitteeksi, että vuoteen 2030 mennessä puolella nuorista olisi korkeakoulututkinto.  

Varsin huolestuttava tieto on myös se, että 18-24-vuotiaiden työelämän ja koulutuksen ulkopuolella olevien määrä on kasvanut Suomessa vuosien 2019-2024 välillä rajummin kuin OECD- tai EU-maissa keskimäärin. Olemme jäämässä kauas kipeästi kaivatusta koulutustason noususta ja joudumme toteamaan monen verrokkimaan kirineen jälleen ohitsemme.

Suurelle yleisölle paljon tutumpien PISA-tutkimusten tulosten laskusta on puhuttu jo kauan, mutta niitäkin on syytä kerrata pintaa syvemmältä: Viimeisimmässä tutkimuksessa (2022) pitkäaikainen laskeva suuntaus jyrkkeni selvästi. Voidaan puhua jopa romahduksesta. Heikommin osaavien osuus on kasvanut mittauksissa jo vuosia, mutta nyt havaittiin uutena ilmiönä myös erinomaisten osaajien määrän selvä lasku. Lisäksi oppilaiden vanhempien sosioekonomisen taustan yhteys tuloksiin on kasvanut, vaikka vielä viime vuosikymmenen alkupuolella suomalainen koulutusjärjestelmä pystyi tasoittamaan perhetaustojen eroja paremmin kuin OECD-maissa keskimäärin.

Niitämme sitä, mitä olemme kylväneet. Monia julkisen talouden sopeutustoimia ja työmarkkinoiden uudistuksia on perusteltu vertailuilla muihin Pohjoismaihin, mutta harvemmin on esillä se, että koulutuksen kokonaismenot suhteessa bruttokansantuotteeseen ovat Suomessa kaikkia muita Pohjoismaita pienemmät. 2010-luvun aikana koulutuksen rahoituspohjaa leikattiin peräti kahdella miljardilla eurolla, ja tämänkin hallituskauden päätökset ovat näillä näkymin heikentämässä koulutuksen rahoitusta kokonaisuutena noin puolella miljardilla eurolla, vaikka esimerkiksi oppimisen tuen uudistamiseen onkin osoitettu lisärahoitusta.    

On korostettava, että koulutuksella, sivistyksellä ja itsensä kehittämisellä on vahva itseisarvo, eikä niitä missään nimessä pidä alistaa vain taloudellisen menestyksen välineiksi. Koska vuoden 2008 finanssikriisistä alkaen Suomessa on tuloksetta etsitty toimivaa reseptiä työn tuottavuuden kasvuun ja elintason nousuun, on kuitenkin syytä todeta, että laadukas koulutus ja sitä kautta kasvava inhimillinen pääoma tarjoavat kansakunnalle kaiken muun hyvän lisäksi myös keskeiset talouskasvun avaimet.

Valtiovarainministeriön tuottavuuslautakunta onkin raportissaan (2023) tunnistanut selkeästi tarpeen panostaa osaamisen kehittämiseen muun muassa varhaiskasvatusta ja perustaitoja parantamalla, koulutuksellista eriarvoisuutta vähentämällä ja laadukasta täydennys- ja uudelleenkoulutusta järjestämällä. Viimevuotisen Declining fertility, human capital investment, and economic sustainability -tutkimuksen (Myrskylä et al.) keskeinen tulos puolestaan oli se, että jos maamme investoisi pienenevien ikäryhmien koulutukseen, tuottavuuden kasvu ja pidempi työssäoloaika tasaisivat tehokkaasti alenevan syntyvyyden tuottamaa kuoppaa julkisessa taloudessa.

Jos Suomea aidosti halutaan johtaa tiedolla ja jos tämä maa todella etsii tietä kestävään kasvuun, nyt on yhdestoista hetki kääntää koulutuspolitiikan kurssi.

 Kirjoitus on julkaistu yliökirjoituksena Satakunnan Kansa Länsi-Suomessa 19.9.2025.

 

 

Osaaminen, hyvinvointi ja kasvu kietoutuvat yhteen

Yhteiskuntamme keskeinen tehtävä on turvata tulevien sukupolvien hyvinvointi. Siihen tarvitaan väistämättä sosiaalisesti, ekologisesti ja taloudellisesti kestävää kasvua, mutta suomalaisten elintaso ei ole käytännössä noussut vuoden 2007 jälkeen.

Valtiovarainministeriön kansantalousosaston päällikkö, ylijohtaja Mikko Spolander on kuvannut talouden rakenteellisen kilpailukyvyn muodostuvan osaavasta ja hyvinvoivasta työvoimasta, koulutuksesta ja terveydenhuollosta, kyvystä kohdentaa pääomia ja työvoimaa tehokkaasti, energia-, tieto-, liikenne- ja työmarkkinainfrastruktuurista, yhdyskuntasuunnittelusta, kaavoituksesta ja asuntomarkkinoista, kilpailusta markkinoilla, rahoituksesta, verotuksesta, avoimuudesta kansainväliseen vuorovaikutukseen ja yhteistyöhön sekä yhteiskunnan ja sen instituutioiden vakaudesta, luottamuksesta ja resilienssistä. Moniin näistä asioista vaikutetaan aivan keskeisellä tavalla myös kunnissa ja hyvinvointialueilla.

Viimevuotisen Declining fertility, human capital investment, and economic sustainability -tutkimuksen (Myrskylä et al.) keskeinen tulos oli se, että jos maamme investoisi pienenevien ikäryhmien koulutukseen, tuottavuuden kasvu ja pidempi työssäoloaika tasaisivat tehokkaasti alenevan syntyvyyden tuottamaa kuoppaa julkisessa taloudessa. Meillä ei ole varaa hukata yhdenkään yksilön potentiaalia, joten lähiaikojen avainkysymys mielestäni onkin, miten laadukkaasti oppimisen tuen uudistus kunnissa toteutetaan ja minkä kokoisissa ryhmissä lapset ja nuoret kouluissa opiskelevat. 

Sote-uudistuksen tavoitteena puolestaan oli terveyserojen kaventaminen ja palvelujen yhdenvertaisuuden parantaminen. Sen toteuttamiseksi on tehtävä pitkäjänteistä hyvinvointipolitiikkaa vahvistamalla perustason palveluita, nopeuttamalla hoitoonpääsyä ja parantamalla hoidon jatkuvuutta. Avainasioita juuri nyt ovat omalääkäri- ja omahoitajamallin kehittäminen, 14 päivän hoitotakuuseen sitoutuminen sekä mielenterveyspalvelujen saavutettavuuden parantaminen.

Hoidamme edelleen liikaa sairautta ja pahoinvointia terveyden ja hyvinvoinnin sijaan. Ennaltaehkäisevät ja maksuttomat matalan kynnyksen palvelut sekä hyvinvointialueiden saumaton yhteistyö kuntien ja järjestöjen kanssa ovat pienentyvien ikäluokkien Suomessa myös perhepolitiikan punainen lanka. Perheiden voimavaroja on vahvistettava ja tarjottava riittävän varhaista tukea, jotta saamme yhä dramaattisemmin oireilevan pahoinvoinnin taltutettua.

Emme voi ajatella, että sijoitamme koulutukseen ja sosiaali- ja terveydenhuoltoon vasta joskus sitten, kun siihen on paremmin varaa. Emme voi myöskään tehdä yhteiskunnallista koetta, jossa testaamme, miten eriarvoistavaa politiikkaa ihmiset sietävät ennen kuin vakaus ja toivo paremmasta tulevaisuudesta murenevat. Keskinäinen luottamus, laadukas ja tasa-arvoinen koulutus sekä perusteltu usko siihen, että kaikista huolehditaan ja kaikki saavat elämässä reilun mahdollisuuden, ovat suomalaisen yhteiskunnan kantavia voimia ja samalla myös kasvun eväitä.

Teksti on julkaistu mielipidekirjoituksena Demokraatin Satakunnan aluesivuilla 4.4.2024.

Eteenpäin, Pori!

 ”No, mitä sää lähdet vastustamaan?” ”Mitä sää vastustat?” Näin useampi kaveri minulta kysyi, kun lähdin ensimmäistä kertaa kuntavaaliehdokkaaksi. Myöhemmin olen monta kertaa palannut noihin kysymyksiin ja niiden osuvuuteen. Kaikkihan me sekä kannatamme että vastustamme joitakin asioita, mutta on hyvä pohtia, mikä on se keskeinen suhtautumistapa? Olemmeko rakentamassa ja luomassa jotain uutta, jotain parempaa vai enemmänkin kertomassa muille, mitä ei saa tehdä.

Pahimmillaan päätöksenteon kehä on sellainen, että vaaditaan viranhaltijoilta rohkeita esityksiä, teetetään valtavasti valmistelutyötä, kaadetaan viime metreillä esitys, hurrataan ja taputetaan itseä selkään siitä, että onneksi, onneksi mikään ei muuttunut. Ison päätöksen kynnyksellä tosiaan useinkin voi tuntua siltä, niin päättäjistä kuin kuntalaisista, että se, mikä on tuttua, se mihin on tottunut, on sittenkin parasta ja turvallisinta.  Sitten taas ryhdytään vaatimaan rohkeita esityksiä. Ei tämä aina ihan tuntematon kierre ole ollut tässäkään kaupungissa. 

Tämä kauppa todellakin on varmasti suurimmalle osalle meistä suurin päätös, jonka koskaan tulemme kaupungin päätöksenteossa tekemään, ihan valtavan kokoinen, ja ilman muuta sellainen, johon ihmisten selkäydinreaktio on usein kielteinen.

Me emme kuitenkaan tee päätöksiä selkäydinreaktiolla. Tämän esityksen taustalla on todella mittava, ansiokas, vakuuttava virkavalmistelu, kiitos siitä. Arvostan ilman muuta myös kauppaa vastustavien näkemyksiä, mutta jos tämä esitys menee läpi, tulkitsen kaiken kaikkiaan niin, että se on tietoon perustuvan päätöksenteon voitto ja päätöksentekokyvyn voitto, Porin arvojen mukaisen rohkeuden voitto.

Arvoista puheen ollen, jotkut ovat tietysti kysyneet, onko tämä demariarvojen mukainen päätös. Entä julkisen omistamisen periaate? Ihminen, ihmisten hyvinvointi ja kaupungin kehittäminen tulevat ennen omistussuhteita. Kyllä meidän pitää osata tehdä ero sen välillä, mitkä arvot ovat itseisarvoja ja mitkä välinearvoja. Sitä paitsi enemmistöosuus säilyy aina Porilla. 

On myös tutkittava sitä, mitä olemme vaaleihin lähtiessämme luvanneet. Kun tutkin päätöstä pohtiessani vaaliohjelmaamme, jossa nousevat keskeisesti esille hyvinvoiva ja inhimillinen Pori, terve kuntatalous, uskallus investoida tulevaisuuteen, uudistuminen ja elinvoima, ja vertasin sitä vähemmistöosuuden myynnin arvioituihin vaikutuksiin, ne ovat mielestäni oikeinkin hyvin sopusoinnussa keskenään. Jos joku löytää ristiriidan, osoittakoon minulle konkreettisesti sen kohdan.

Myös kuntalaisten kriittiset äänenpainot ja huolet on kuultu ja otettu erittäin hyvin huomioon. Hinta on hyvä, ostajataho on turvallinen, ehdot ja sopimuskirjaukset ovat kohdillaan. Vaikka päätösesityksen vastustamisesta varmasti saisi monessa paikassa selkääntaputuksia, en kertakaikkiaan löydä hyvää syytä olla hyväksymättä tätä esitystä. 

Kaupungin etu, kaupungin tulevaisuus on prioriteettilistassa ykkösenä. Tavoitteellisia muutoksen tekijöitä ja kurssin kääntäjiä on vuosien mittaan moni tähän kaupunkiin toivonut. Pystymmekö itse olemaan niitä, joita olemme odottaneet? Jos isoja ratkaisuja emme tee me, niin kuka sitten? Ja jos ei nyt, niin koska sitten?  

Puhe Porin kaupunginvaltuustossa 27.1.2025 Pori Energian vähemmistöosuuden kauppaa koskevassa pykälässä