Mitä julkisen sektorin työ tuottaa?

Säännöllisin väliajoin, erityisesti talouskasvun heiketessä tai työehtosopimusneuvottelujen alla, leimahtaa keskustelu julkisen sektorin laajuudesta, työn arvosta ja tehokkuudesta. Viime viikkoina oman värinsä keskusteluun on tuonut Hanna Kuuselan ja Anu Kantolan Huipputuloiset – Suomen rikkain promille -kirja, jossa joukko maan varakkaimpia ihmisiä tuo esiin varsin railakkaita näkemyksiään julkisen sektorin työstä ja työntekijöistä.

Kirjan mukaan monen haastatellun huipputuloisen mielestä ”julkisen sektorin työntekijät eivät tee hyödyllistä tai tuottavaa työtä”. Jotkut talouseliitin edustajat jopa vertaavat virkamiehiä loiseläimiin ja toteavat kuntasektorin olevan ”täydellisen tehoton, aivan järkyttävän tehoton rakenne”.

Onko julkinen sektori Suomessa suhteettoman suuri ja onko se tehoton? Julkisen sektorin kokoa voidaan mitata monin eri tavoin. Mielekkäimpiä ja ymmärrettävimpiä mittareita ovat Tilastokeskuksen mukaan julkisen talouden tuottaman arvonlisäyksen osuus koko kansantalouden arvonlisäyksestä tai julkisen sektorin työntekijöiden osuus kaikista työntekijöistä.

Eurooppalaisessa vertailussa Suomen julkinen sektori on ilman muuta kaikilla mittareilla suuri, mutta jos tarkastellaan lähimpiä ja luontevimpia verrokkejamme eli muita Pohjoismaita, kuva muuttuu jonkin verran. Esimerkiksi OECD:n muutaman vuoden takaisen tilaston mukaan Norjassa, Ruotsissa ja Tanskassa julkisyhteisöjen työllisten osuus oli useita prosenttiyksikköjä Suomea korkeampi.

Erilaisissa julkisen sektorin tehokkuusmittauksissa Suomi on pärjännyt vallan hyvin. EU:n ja Maailmanpankin tuottamassa vertailussa Suomen julkishallinto todettiin EU-maiden tehokkaimmaksi. 



Mitä julkisen sektorin työ lopulta tuottaa? Se tuottaa terveyttä ja turvallisuutta, tasa-arvoa, korkeaa osaamista, reiluja mahdollisuuksia ja yhteiskuntarauhaa. Pohjoismainen hyvinvointivaltio on ollut verraton menestystarina. Tarinan jatkuminen vaatii meiltä paljon, muun muassa sitä, että julkisen sektorin on oltava tulevaisuudessakin houkutteleva työnantaja. Tällä hetkellä monen yhteiskunnan kannalta keskeisen ammatin vetovoima on kehittymässä valitettavan huonoon suuntaan.


Väestön ikärakenne asettaa julkiselle taloudelle valtavia haasteita. On siis aivan selvää, että rakenteita pitää tarkastella rohkeasti ja niiden on aina muotouduttava vastaamaan palvelutarpeita, ei koskaan päinvastoin. On yksinkertaisesti pakko kehittää entistä fiksumpia tapoja tuottaa palveluita ja organisoida ja johtaa työtä entistäkin laadukkaammin.

Kun kehitämme palvelurakenteita, on samalla välttämätöntä pohtia, millaisia mielikuvia tuotamme julkisen sektorin työstä ja panostammeko tässä maassa vieläkään lainkaan riittävästi työhyvinvointiin ja henkilöstön osallistamiseen. Kaikenlaisia loikkia on viime vuosina lanseerattu. Miltä kuulostaisivat arvostusloikka, työhyvinvointiloikka tai osallistamisloikka?

Kirjoitus on julkaistu mielipidekirjoituksena Satakunnan Kansassa 12.10.2019.

Paluu tulevaisuuteen

Kolumni Uusi Aika -lehdessä 3.4.2019

Sananvapaus kuluu vain silloin, kun sitä ei käytetä

Virkamiehellä on sananvapaus. Hänellä on toisaalta myös velvollisuus olla lojaali työnantajaansa kohtaan. Toisinaan näiden kahden seikan keskinäisestä painoarvosta syntyy kiistaa. Aika ajoin työnantajaansa koskeviin asioihin kriittisesti kantaa ottaneet julkisen sektorin työntekijät ovat jopa saaneet esimiehiltään varoituksia ja tehneet sen jälkeen eduskunnan oikeusasiamiehelle kanteluita sananvapauden loukkauksista.

Viimeisin linjanveto sananvapauden ja lojaalisuusvelvoitteen suhteesta on helmikuun lopulta, kun eduskunnan apulaisoikeusasiamiehen sijainen Mikko Sarja antoi huolellisesti punnitun ratkaisunsa kiintoisaan tapaukseen, jossa kaupunki oli antanut lukion rehtorille kirjallisen varoituksen esimiestensä luottamuksen pettämisestä. Kaupungin mukaan rehtori oli lähettänyt sivistyslautakunnalle omavaltaisen kutsun keskustelutilaisuuteen vastoin esimiehensä ohjeita, käyttäytynyt epäasiallisesti infotilaisuudessa ja lähettänyt esimiestensä ohi kirjelmän laajalle joukolle päättäjiä. Kaikki mainitut toimet liittyivät siihen, että rehtori vastusti kahden lukion yhdistämistä ja halusi tuoda näkemyksensä esiin.

Ratkaisuasiakirjan tapahtumakuvauksista löytyy monia sellaisia seikkoja, joiden perusteella lukija saattaa hyvinkin arvioida, ettei rehtori ole kaikissa tilanteissa toiminut kovinkaan fiksulla ja hillityllä tavalla. Siitä huolimatta Mikko Sarja katsoi, että sananvapauden käytöstä annettu varoitus oli Suomen perustuslain ja Euroopan ihmisoikeussopimusten vastainen. Sivistysjohtaja sai täten huomautuksen rehtorin sananvapauden loukkaamisesta.

En varmasti kehottaisi ketään toimimaan aivan siten kuin edellä mainitun tapauksen rehtori. Niin julkisen sektorin työntekijöiden kuin työnantajan edustajienkin olisi kuitenkin hyvä tutustua sekä tähän että eduskunnan oikeusasiamiehen aiempiin sananvapauden rajoja koskeviin ratkaisuihin. Sananvapaus on perusoikeus eikä lojaalisuusvelvoite ole sen kanssa lainsäädännöllisesti lainkaan yhteismitallinen. Yhteiskunnallisesti merkittäviin kysymyksiin kantaa ottavat nauttivat vieläpä korotetusta sananvapauden suojasta.

Julkisen sektorin työntekijöiden entistä rohkeampi sananvapauden käyttö omaa toimialaansa käsittelevissä keskusteluissa olisi yleisesti ottaen hedelmällinen kehityssuunta: hyviä ideoita, työhyvinvointia ja onnistuneita päätöksiä syntyy siellä, missä kannustetaan aitoon osallistumiseen ja ajatusten haastamiseen. Siellä, missä kaikki ajattelevat samoin, kukaan ei ajattele kovin syvällisesti.

Asiallisen, sivistyneen ja moniulotteisen julkisen keskustelun käyminen on osa avoimen yhteiskunnan kovaa ydintä.  Sen piiristä ei pidä kestämättömin perustein sulkea pois ketään, ei varsinkaan alansa asiantuntijoita. Yhdyn lämpimästi vanhaan sanontaan: sananvapaus kuluu vain silloin, kun sitä ei käytetä.

Teksti on julkaistu mielipidekirjoituksena Satakunnan Kansassa 19.3.2019

Sanan voima

”Kuka saa ihmiset värisemään kunnioituksesta? Ketä he katselevat lumoutuneina hänen puhuessaan? Kenelle he huutavat suosiotaan? Ketä he pitävät, niin sanoakseni, jumalana kuolevaisten joukossa? Eikö häntä, joka puhuu kirkkaasti, selvästi, vuolaasti, jonka puheessa niin sisältö kuin ilmaisu häikäisee, joka luo puheeseensa rytmin ja harmonian, jonka puheessa, kuten sanoisin, on loistetta?” kysyi muinoin Cicero.

 

Oikea ihminen, oikea hetki, oikeat sanavalinnat, oikea viesti, oikea tunne. Vaikka viestinnän muodot monipuolistuvat, perinteisessä julkisessa puheessa on edelleen tenhovoimaa. Kun puhe osuu täydellisesti kohdalleen, tapahtuu jotain taianomaista: massat liikuttuvat ja lähtevät liikkeelle. Joku on sanoittanut sen, mitä minä tunnen, me tunnemme, mutta emme ole osanneet itse sanoa. 

Toivo, ilo, pelko, ahdistus, myötätunto, rakkaus, kateus, viha, suuttumus. Näihin tunteisiin puhuja Ciceron mukaan voi vedota. Taitava puhuja vaistoaa yleisön vallitsevan tunnetilan ja ruokkii sitä.

Suuret kansanliikkeet syntyvät usein voimakkaasta tyytymättömyydestä. Lahjakkaalle puhujalle helpoin tapa nousta merkittävään asemaan on ruokkia tyytymättömien vihaa ja suuttumusta, voimistaa vastakkainasettelua tarjoamatta ongelmiin mitään aitoja ratkaisuja.  

Maailmanhistoriasta löytyy paljon esimerkkejä niistä puhujamestareista, jotka ovat ratsastaneet valtaan vihan voimalla. Tänään ei kuitenkaan ole heidän päivänsä. Tänään on Martin Luther Kingin päivä. Olen aamusta asti vähän väliä ajatellut tuon kansalaisoikeustaistelijan ja Nobelin rauhanpalkinnon voittajan työtä sekä hänen kuuluisaa puhettaan Lincolnin muistomerkillä vuonna 1963. 

Alabaman bussikapinan johtaja, Washingtonin marssin järjestäjä, köyhien puolustaja, mies, joka halusi taipumatta johtaa oikeutetusti tyytymättömät kanssakulkijansa kohti tasa-arvoista yhteiskuntaa - väkivallasta ja sen lietsonnasta kieltäytyen. Kingin kotiin heitettiin pommi, hän joutui pidätetyksi ja lopulta tapetuksi, mutta silti hän on tässä tänään, puheita käsittelevän kirjani kannessa ja amerikkalaisten kansallisen vapaapäivän juhlittuna sankarina.

Martin Luther Kingin toiminnasta tai I have a dream -puheesta tuskin on paljoakaan sellaista sanottavaa, jota ei olisi toistettu jo lukemattomia kertoja. Silti tuli tarve tarttua kynään. 

Tuo täydellinen puhe ja tuon ihmisoikeusaktivistin ajatukset ovat mielenkiintoisella tavalla yhtäältä vahvasti aikaansa lapsia, toisaalta ajattomia, kolmannelta kantilta hyvin vahvasti juuri tässä ajassa resonoivia. 

Joku pystyttää muureja, toinen rakentaa siltoja. Yksi puristaa kätensä nyrkkiin, toinen tarjoaa yhteistyön käden. Suurilla sanan taitajilla on suuri vastuu. Vihaan, suuttumukseen ja kateuteen itsensä ankkuroivat ja niitä lietsovat puhujat voivat lunastaa henkilökohtaisesti kohottavia pikavoittoja, mutta eivät saavuttaa mitään aidosti arvokasta ja kestävää. Heidän ontot sanansa lakastuvat siinä, missä Nelson Mandelan, Mahatma Gandhin tai Martin Luther Kingin perintö jatkaa kukoistustaan.