Valopilkkuja syrjäytymistilastojen synkkyyteen

Syrjäytymisestä on kirjoitettu viime aikoina paljon, erityisesti sen jälkeen, kun syrjäytyminen määriteltiin sisäisen turvallisuuden strategiassa Suomen suurimmaksi turvallisuusuhaksi.

Syrjäytyneitä on aiheeseen erikoistuneen Me-säätiön mukaan nyt lähes 69 000. Tragedia on ennen kaikkea inhimillinen, mutta toki myös taloudellinen. Sitran tutkija Ari Hilli arvioi syrjäytymisen maksavan yhteiskunnalle vuodessa noin 1,4 miljardia euroa.  Syrjäytyneiden hätä ei ilmeisesti ole vielä toden teolla näkynyt enemmistön arjessa, sillä aito kriisitietoisuus on näyttänyt puuttuvan.

Huoli on kyllä kuulunut yhteiskunnan ylimpienkin kerrosten puheissa, mutta näkynyt huonosti valtakunnallisissa käytännön ratkaisuissa. Kauniit sanat ja kylmät numerot ovat ristiriidassa, kun katsoo, miten paljon lasten ja nuorten peruspalveluista on viime vuosina leikattu rahoitusta.

On tietenkin tunnustettava, että syrjäytyminen on erittäin moniulotteinen ja vaikea ongelma. Siihen ei varmasti ole helppoa kokonaisratkaisua. Koulutuksen puutteen yhteys syrjäytymiseen on kuitenkin niin ilmeinen, että jo pelkillä koulutussektoriin kohdistuvilla tukitoimenpiteillä voi saada paljon hyvää aikaan. Tästä on myös tuoretta tutkimusnäyttöä.

Helsingin kaupunki on jakanut jo vuosia erityistä lisärahoitusta kouluille, joiden alueella asuu paljon heikosti koulutettuja, vähätuloisia ja maahanmuuttajia. Rahat on käytetty pääasiassa lisähenkilöstön palkkaamiseen. Täten oppilailla on ollut mahdollisuus saada enemmän henkilökohtaista huomiota ja tukea. VATT:n tutkimuksesta käy selkeästi ilmi, että maltillisen, sadoissa euroissa oppilasta kohden laskettavan erityisrahoituksen myötä entistä huomattavasti useampi nuori on selvinnyt haastavasta nivelvaiheesta kunnialla ja siirtynyt yläkoulusta suoraan toisen asteen opintoihin. Tällä valtuustokaudella Helsinki aikookin lisätä koulujen erityisrahoitusta entisestään.

Myös oma kotikaupunkini etenee selkeästi oikeaan suuntaan. Pori-sopimus on iso voitto lapsille ja nuorille: Subjektiivinen päivähoito-oikeus luvataan kaikille lapsille. Varhaiskasvatuksen ryhmäkokoja ei kasvateta. Koulujen tuntikehyksiä voidaan parantaa, mutta niitä ei enää leikata. Harrastepassien käyttöä laajennetaan. Lisäksi täälläkin aiotaan laatia varhaiskasvatukseen, perusopetukseen ja lukiokoulutukseen uusi rahoitusmalli, joka huomioi entistä paremmin erilaiset asuinalueet ja oppilaiden erityistarpeet.

Edward O. Wilsonia vapaasti mukaillen olemme pohjimmiltamme kivikautisia olentoja, vaikka meillä on käytössämme jumalainen teknologia. Mikään määrä digitaalisia palveluita tai sosiaalista mediaa tuskin voi korvata aitoa läsnäoloa, silmästä silmään kohtaamista, vierellä kulkemista, tukea ja kannustusta. Erityisen merkityksellistä tämä riittävän kiireettömästi tapahtuva kanssakäyminen on niille, joiden ongelmat ovat vaarassa kasautua.

Puolalainen puhemylly

Kolumni Uusi Aika -lehdessä 28.9.2017

Tylsän muistelmakirjan puolustus

Olen lukenut paljon elämäkertakirjoja, myös omaelämäkertoja: taiteilijoiden, tieteilijöiden, valtiomiesten ja urheilijoiden. Kiehtovat, dramaattiset, poikkeukselliset tarinat kietovat lukijan pauloihinsa ja pitävät otteessaan. Legendaarisen jääkiekkoilijan Bobby Orrin omaelämäkerta poikkeaa massasta. Se on hämmästyttävän vaatimaton ja yllätyksetön, monien kriitikoiden suorastaan tylsäksi haukkuma. Siitä huolimatta ja oikeastaan juuri siksi se on mieleenpainuvimpia tänä vuonna lukemiani kirjoja.

Jos hieman puolipiloillani kärjistän, omaelämäkertoja on kolmea perustyyppiä: On päähenkilönsä kaikinpuolisesta erinomaisuudesta kertovia tarinoita, joissa vastoinkäymiset ovat hankalien olosuhteiden tai vielä mieluummin muiden ihmisten kyvyttömyyden tai moraalittomuuden aiheuttamia. Tätä perustyyppiä edustavat mainiosti monien yhteiskunnallisten vaikuttajien muistelmat. Toinen perustyyppi on tarina lahjakkaasta henkilöstä, joka kamppailee värikkäästi omien demoniensa kanssa. Tällaisia teoksia kirjoittavat muun muassa monet päihdeongelmistaan selvinneet urheilijat ja taiteilijat. Kolmas perustyyppi on tarina henkilöstä, joka on tuntenut merkittävän ihmisen tai ollut osallisena merkittävässä tapahtumassa. Näissä tapauksissa kirja olisi yleensä pitänyt rajata aivan toisin, mutta kirjoittaja on turhamaisuuttaan kertonut samalla koko elämästään.

Kirjat ovat bisnestä. Kaikissa kertomustyypeissä on yleensä pakko kertoa jotain hätkähdyttävää uutta itsestä tai muista. Lisäksi usein heitellään likasankoja elämänpolun kanssakulkijoiden niskaan. Parhaimmillaan kirjoittaja voi toki tuoda myös aitoa lisävalaistusta johonkin yleisesti merkittävään tapahtumaan. Pisteliäät kommentit ja paljastukset ovat kuitenkin niitä elementtejä, jotka varmimmin herättävät median huomion ja nostavat samalla hyvällä onnella myös myyntiluvut taivaisiin.   

Pahoista polvivaivoista koko aikuisuransa kärsinyt Bobby Orr pelasi NHL:ssä vain runsaan vuosikymmenen, mutta jätti koko lajiin lähtemättömän jäljen. Hän voitti kaksi Stanley Cupia ja lukuisia henkilökohtaisia palkintoja. Boston Bruinsin tähti palkittiin muun muassa kahdeksan kertaa peräkkäin liigan parhaana puolustajana. Vielä merkittävämpää on kuitenkin se, että hän muutti puolustajien pelitavan. Ennen Orrin aikaa puolustajien tehtävä oli nimenomaan puolustaa. Orr osoitti, että pakki voi olla myös hyökkäyspelin moottori. Hän pelasi kuusi perättäistä yli sadan tehopisteen kautta ja on edelleen ainoa NHL:n pistepörssin voittanut puolustaja.   

Kanada on tunnetusti kiekkohullu maa. Hulluuden mittasuhteista kertoo jotain se, että Kanadan ja Neuvostoliiton välisen Summit Seriesin vuonna 1972 ratkaissut Paul Hendersonin maali on äänestetty koko Kanadan historian seitsemänneksi tärkeimmäksi tapahtumaksi. Maassa, jossa kiekkoilijat ovat kansallissankareita, monen paljon vähäisemmänkin tekijämiehen on ollut helppo antaa keltaisen kihota päähän ja keskittyä nauttimaan egoa hivelevästä palvonnasta ja pönkittämään sitä.

Orr ei kuitenkaan todistuksensa mukaan nauti julkisuudesta. Hän ei vuosikymmeniin suostunut kirjoit(ut)tamaan edes kirjaa itsestään. Kun kaikkien aikojen puolustaja vihdoin myöntyi tarinansa kertomiseen, hän kertoi vain sen, minkä halusi sanoa, ei sitä, minkä yleisö halusi lukea. Teoksessa kerrotaan paljon enemmän joukkueesta kuin Orrin henkilökohtaisista saavutuksista – ne suorastaan sivuutetaan - eikä siinä sanota pahaa sanaa oikeastaan kenestäkään muusta kuin Alan Eaglesonista. Sen sijaan Orr korostaa toistuvasti ahkeran työnteon merkitystä, kiittelee suuresti uraansa vaikuttaneita ihmisiä ja kertoo ajatuksiaan itse pelistä ja sen kehittämisestä.

Kirjan dramaattisinta antia on Orrin entistä pelaaja-agenttia, lukuisista rikoksista tuomittua Alan Eaglesonia käsittelevä luku. Eagleson oli Orrille aikanaan kuin veli, mutta huijasi asiakkaansa rahat jättäen tämän taloudellisesti miltei tyhjän päälle. Kanadalainen näyttelijä Michael J. Fox on sanonut, että hän ihailee maailman (silloin vielä) elossa olevista ihmisistä eniten Nelson Mandelaa ja Bobby Orria. (Muistakaa se kiekkohulluus.) Sen verran kiekkotähti sentään jää anteeksiantavuudessaan pyhimysmäisestä Mandelasta jälkeen, että viha ja katkeruus Eaglesonia kohtaan välittyy yhä selvästi, vaikka tunteet Orrin mukaan ovat jo laimenneet.

Merkittävän, laajasti ihaillun urheilijan olisi ollut kovin helppoa ja kaikin puolin yleisesti hyväksyttävää kirjoit(ut)taa yleisöä kosiskeleva ja egoaan hivelevä teos omasta mahtavuudestaan. Juuri siksi tylsä omaelämäkerta on todellista suuruutta.

Suomi ei kestä kiihtyvää aivovuotoa

Viime viikolla julkaistiin Tieteentekijöiden liiton jäsenkysely, joka uutisoinnissa jäi valitettavasti paljolti pinnan alle politiikan kohukäänteiden lyödessä aina vain korkeampia laineita. Kyselyn tulokset eivät olleet aikaansa seuraavalle yllättäviä, mutta sitäkin huolestuttavampia.

Kyselyraportin mukaan Tieteentekijöiden liiton jäsenistä neljännes on ollut työttömänä viimeisen kahden vuoden aikana. Työttömyyden keskimääräinen kesto on pidentynyt selvästi, ja se on nyt peräti 10 ja puoli kuukautta. Liiton yliopistossa työskentelevistä jäsenistä yli puolella (58 %) on määräaikainen työsuhde. Pysyvissä työsuhteissa olevistakin 35 % pelkää paikkansa puolesta.

Yliopistoissa on ollut paljon yt-neuvotteluja ja irtisanomisia. Niiden vaikutukset näkyvät voimakkaasti tieteentekijöiden työhyvinvoinnissa. Kun henkilöstöä on vähennetty, työnsä säilyttäneiden rasitus on kohonnut uusiin korkeuksiin. Opettajista ja tutkijoista peräti 46 prosenttia koki vastaushetkellä joko erittäin paljon tai paljon työstressiä. Aiempiin jäsenkyselyihin vertaamalla voidaan havaita, että erityisesti tutkijoiden kuormitus on lisääntynyt jatkuvasti.

Arvostuksen puute tieteilijöitä kohtaan on näkynyt tekojen lisäksi myös puheissa. Moni muistanee pääministerin halventavan lausahduksen ”kaiken maailman dosenteista” ja edellisen valtiovarainministerin möläytyksen professorien kolmen kuukauden kesälomista.

Kaiken edellä esitetyn perusteella ei ole mikään ihme, että aivovuoto suomalaisista korkeakouluista ulkomaille on viime vuosina kiihtynyt. Monet ulkomaiset yliopistot pystyvät tarjoamaan tieteentekijöillemme paljon paremmat työolot ja mahdollisuuden keskittyä omaan varsinaiseen ydinosaamiseensa, tutkimuksen tekemiseen. Suomessa opetus, hallinto ja erilaisten apurahahakemusten tekeminen vievät helposti niin paljon aikaa, että tutkimustyö jää paitsioon.

Suomen todellinen vahvuus on laajassa ja korkealaatuisessa osaamisessa. Toisin kuin liian usein kuvitellaan, emme voi syytää tutkimusrahoja kapea-alaisesti vain muutamalle sektorille ja odottaa välittömiä elinkeinoelämää hyödyttäviä huipputuloksia. Koskaan ei voi varmuudella tietää, millä osa-alueella seuraava suuri läpimurto tehdään. Kaivatut ja hehkutetut innovaatiot rakentuvat lopulta aina tasokkaan perustutkimuksen varaan – ja se tutkimus vaatii tekijäkseen hyvinvoivan tutkijan.

Satavuotias Suomi on kovalla vaivalla kohonnut yhdeksi maailman edistyneimmistä ja osaavimmista maista. Omaa oksaa sahaamalla korkeuksista pääsee kuitenkin alas kipeästi ja nopeasti. Nyt olisi korkea aika kääntää kurssia ja palauttaa tieteen ja tieteentekijöiden arvostus ansaitsemalleen tasolle.

Haaveita vai talouden kovia faktoja?

Kiitän kansanedustaja Timo Kallia pitkästä vastauksesta (SK 8.5.) puoliväliriihikirjoitukseeni (SK 4.5.). Kalli todistelee, että talous on nyt kasvu-uralla. Kasvuluvut ovatkin toki parempia kuin moneen vuoteen. Olennaista on kuitenkin huomata, että hallituksen tavoitteiden toteutuminen vaatii sen omienkin laskelmien mukaan vähintään kahden prosentin keskimääräistä kasvua koko loppuhallituskauden ajan.

Kalli nostaa esiin vakuutusyhtiö Ilmarisen ennusteen vuoden 2017 talouskasvusta (Ilmarisen mukaan 2,0 %, Kallin tekstissä 2,2 %) ja kirjoittaa samassa yhteydessä hyvien näkymien perustuvan ”talouden koviin faktoihin”. Taitavana poliitikkona Kalli on valinnut käyttämänsä ennusteen huolella. Ilmarisen luvut nimittäin poikkeavat selvästi ennusteiden yleistasosta. Tämän voi jokainen lukija todeta vaikkapa vilkaisemalla SK:ssa 8.5. julkaistua juttua Suomen talouskasvusta (Enemmän s. 6) ja sen tilasto-osiota, jossa oli esitelty kahdeksan eri kasvuennustetta. Niistä optimistisin ennakoi täksi vuodeksi 1,8 prosentin kasvua ja ensi vuodeksi kahta prosenttia. Suurimmassa osassa ennusteita kasvu jää kuitenkin hyvinkin selvästi alle kahden prosentin sekä tänä että ensi vuonna.

Lukijat voivat tämän pohjalta itse päätellä, onko tässä vaiheessa perustellumpaa todeta hallituksen tavoitteiden nojaavan haaveeseen ennakoitua ripeämmästä kasvusta, kuten viime viikolla kirjoitin, vai yhtyä yksittäisten erityisen positiivisten ennusteiden perusteella Kallin käsitykseen.

Talouden kuntoon saattaminen ja työllisyysasteen kasvattaminen on ilman muuta oikea tavoite. Keinot ovatkin jo toinen juttu. Talouspäätöksiä on aina syytä tarkastella myös oikeudenmukaisuuden ja yhteiskunnallisen eheyden näkökulmasta. Suomen taloudellisen tervehdyttämisen pitäisi onnistuakseen olla kaikkien kansankerrosten yhteinen projekti. Tämä on noussut esiin Sipilän hallituksen puheissa, vaan ei teoissa. Sipilä toki vetosi eliittiin ja pyysi osallistumaan talkoisiin. Sen jälkeen asiasta on kuultu kovin vähän. Kallin mainitsemat ”kipeät päätökset” säästöistä ovat olleet kipeitä ennen kaikkea yhteiskunnan vähäosaisimmille.  

Osakeomistusten piilottelua helpottavan hallintarekisterilain nostaminen uudelleen asialistalle ja hyödyttömiksi tai jopa haitallisiksi todettujen yritystukien täysimääräinen säilyttäminen puhuvat jälleen selvää kieltä siitä, että talkoot eivät ole yhteiset. Uusimman virkamiesraportin perusteella vain 11 % suunnilleen neljän miljardin yritystuista on hyvin perusteltuja! Ymmärrän Kallin esittämät leikkaamisen rajoitteet. Silti nämä tiedot murentavat hallituksen toimien moraalista pohjaa.  

   

Mitkä ne maalaisliiton johtavan ajattelijan Santeri Alkion kuuluisat sanat taas olivatkaan? ”Älkää unohtako köyhän asiaa.”  

Takkia tarvittiin, syntyi tuluskukkaro

Hallituksen kunnianhimoisena päämääränä on ollut Suomen työllisyysasteen nostaminen 72 prosenttiin vuoteen 2019 mennessä ja velkaantumisen lopettaminen vuoteen 2021 mennessä. Puolivälin riihessä oli määrä etsiä vaikuttavia keinoja työllisyyden ja talouskasvun kohentamiseksi. Talouspoliittisen arviointineuvoston ja valtiovarainministeriön raporttien valossa oli selvää, että nyt olisi pitänyt saada aikaan merkittäviä uudistuksia.

Tulos taisi kuitenkin olla kuin vanhassa lastensadussa: takki piti tehdä, mutta lopulta syntyi vain tuluskukkaro. Sinne tänne liikuteltavat, ylpeydellä esitellyt kymmenet miljoonat kuulostavat tietenkin valtavilta summilta. Iso osa lisäpanostuksista myös meni erittäin hyviin kohteisiin: esimerkiksi varhaiskasvatusmaksujen alentamiseen, koulutukseen ja tutkimukseen sekä turvallisuuden edistämiseen. Valtion noin 55 miljardin vuosibudjettiin suhteutettuna riihessä tehtiin kuitenkin lähinnä vähäistä hienosäätöä. Toiveet julkisen talouden korjaantumisesta ja merkittävästä työllisyysasteen kasvusta nojaavat jatkossakin lähinnä haaveeseen ennakoitua ripeämmästä talouskasvusta.

Erityistä pettymystä on aivan ansaitusti aiheuttanut se, että perhevapaauudistus jää toteuttamatta, vaikka se olisi aidosti ja pitkäjänteisesti tasa-arvoa ja työllisyyttä edistävä toimi, jota kannatetaan hieman vaihtelevin mallein niin työntekijä- kuin työnantajapuolen keskusjärjestöissä sekä suurimmassa osassa poliittisia puolueita.

Hallitus ei lopulta uskaltanut koskea myöskään yritystukiin, vaikka työ- ja elinkeinoministeriön ja ETLA:n tekemän selvityksen mukaan Suomessa maksetaan jopa noin 850 miljoonan euron edestä haitalliseksi katsottuja yritystukia.

Päätöksenteko ja erityisesti suurten uudistusten tekeminen on monipuoluehallituksessa äärettömän vaikeaa ja katsomosta huutelu helppoa. Tällainen tavallinen kaduntallaaja jää kuitenkin kummastelemaan, miten suurella tahdonvoimalla mitäkin uudistusta edistetään ja miksi.

Miksi perhevapaauudistuksen ja yritystukien leikkaamisen kohdalla nostetaan kädet niin helposti neuvottomina pystyyn, mutta soten valinnanvapautta ja omistuksien piilottelua helpottavaa hallintarekisterilakia pusketaan väkisin eteenpäin asiantuntijoiden suuren enemmistön murskaavasta kritiikistä piittaamatta? Onko hallituksen suurin tarmo ja päättäväisyys todella kohdennettu kansalaisten enemmistön hyvinvoinnin kannalta oikeisiin kohteisiin?

Kell' onni on, se onnen säilyttäköön

”Onnellisia maita ovat ne, joissa on terve tasapaino perinteisesti mitatun varallisuuden ja sosiaalisen pääoman välillä. Kansalaiset luottavat yhteiskuntaan ja hallitukseen. Lisäksi niissä on vähän epätasa-arvoa”, kertoo Jeffrey Sachs, YK:n perustaman kestävän kehityksen tutkijaryhmän johtaja.

Maaliskuussa vietettiin taas maailman onnellisuuden päivää. YK:n World Happiness Reportissa käytetään kuutta onnellisuuden kriteeriä: bkt henkeä kohden, terveen eliniän odote, anteliaisuus, sosiaalinen tuki, vapaus sekä hallinnon ja talouselämän korruptoitumattomuus. Norjalaiset ovat raportin mukaan maailman onnellisimpia tanskalaiset ja islantilaiset vanavedessään. Suomi löytyy sijalta viisi ja Ruotsikin mahtuu kymmenen parhaan joukkoon. Miksi Pohjoismaat sijoittuvat näiden mittausten kärkipäähän vuosi toisensa jälkeen?

Annetaanpa norjalaisen ministerineuvoksen Merethe Luisin vastata: ”Uskon, että onnellisuuden selitys löytyy pohjoismaisesta hyvinvointimallista. Me huolehdimme ihmisistä, olivatpa he köyhiä tai rikkaita. Meillä on paljon mahdollisuuksia esimerkiksi opiskella. Meillä on mahdollisuus tavoitella onnistumista.” Taidatkos sitä paremmin sanoa?

Ymmärrän korrelaation ja kausaliteetin eron. Emme voi todistaa, että Pohjoismaiden sijoitukset ovat juuri hyvinvointipolitiikan seurausta. Enpä kuitenkaan lähtisi kovin suurella innolla purkamaan pohjoismaisen mallin rakenteita vain nähdäkseni, mikä seinä olikaan se kantava.

Mitä enemmän katselen ympärilleni, sitä vähemmän uskon ajatukseen ihmisestä oman onnensa seppänä. Jokaisen on tehtävä parhaansa oman onnistumisensa eteen, mutta lopputulos on lukemattomien muuttujien summa. Perimä, ympäristötekijät, niiden vuorovaikutus sekä yksilön omat valinnat muodostavat lopulta varsin arvaamattoman kokonaisuuden. Olen tutustunut kehityspsykologian perusteoksiin. Ne tekevät ihmisen nöyräksi.

Keskinäinen kilpailu kuuluu ihmiselämään, mutta uskon, että olemme täällä lopulta tukemassa ja nostamassa toisiamme, emme tallomassa toistemme päälle kiipiäksemme ylöspäin. Tämän päivän auttajat voivat olla huomispäivän autettuja – ja autetut auttajia. Apu ei kuitenkaan saa olla vain yksilöiden hyväntekeväisyyden varassa. Sitä ei pidä antaa vain niihin kohteisiin, jotka luontaisesti herättävät eniten myötätuntoa ja huomiota. Hyvinvointiyhteiskunnan rakenteet tekevät meistä yhteisönä paremman kuin vajavaisina yksilöinä pystymme toisillemme olemaan. Rakenteita voi ja pitääkin uudistaa, mutta vain siten, että lopputulos on aiempaa parempi niille, jotka eniten tukea tarvitsevat.

Asiantuntijalausuntojen perusteella sote-uudistuksen valinnanvapausmalli ei edistä uudistukselle alun perin asetettuja tavoitteita, vaan se voi päinvastoin johtaa terveyserojen suurenemiseen ja kustannusten kasvuun. Jos aikamme suurin mullistus johtaa eriarvoisuuden lisääntymiseen, pelkään onnemme perustusten järkkyvän.