Kell' onni on, se onnen säilyttäköön

”Onnellisia maita ovat ne, joissa on terve tasapaino perinteisesti mitatun varallisuuden ja sosiaalisen pääoman välillä. Kansalaiset luottavat yhteiskuntaan ja hallitukseen. Lisäksi niissä on vähän epätasa-arvoa”, kertoo Jeffrey Sachs, YK:n perustaman kestävän kehityksen tutkijaryhmän johtaja.

Maaliskuussa vietettiin taas maailman onnellisuuden päivää. YK:n World Happiness Reportissa käytetään kuutta onnellisuuden kriteeriä: bkt henkeä kohden, terveen eliniän odote, anteliaisuus, sosiaalinen tuki, vapaus sekä hallinnon ja talouselämän korruptoitumattomuus. Norjalaiset ovat raportin mukaan maailman onnellisimpia tanskalaiset ja islantilaiset vanavedessään. Suomi löytyy sijalta viisi ja Ruotsikin mahtuu kymmenen parhaan joukkoon. Miksi Pohjoismaat sijoittuvat näiden mittausten kärkipäähän vuosi toisensa jälkeen?

Annetaanpa norjalaisen ministerineuvoksen Merethe Luisin vastata: ”Uskon, että onnellisuuden selitys löytyy pohjoismaisesta hyvinvointimallista. Me huolehdimme ihmisistä, olivatpa he köyhiä tai rikkaita. Meillä on paljon mahdollisuuksia esimerkiksi opiskella. Meillä on mahdollisuus tavoitella onnistumista.” Taidatkos sitä paremmin sanoa?

Ymmärrän korrelaation ja kausaliteetin eron. Emme voi todistaa, että Pohjoismaiden sijoitukset ovat juuri hyvinvointipolitiikan seurausta. Enpä kuitenkaan lähtisi kovin suurella innolla purkamaan pohjoismaisen mallin rakenteita vain nähdäkseni, mikä seinä olikaan se kantava.

Mitä enemmän katselen ympärilleni, sitä vähemmän uskon ajatukseen ihmisestä oman onnensa seppänä. Jokaisen on tehtävä parhaansa oman onnistumisensa eteen, mutta lopputulos on lukemattomien muuttujien summa. Perimä, ympäristötekijät, niiden vuorovaikutus sekä yksilön omat valinnat muodostavat lopulta varsin arvaamattoman kokonaisuuden. Olen tutustunut kehityspsykologian perusteoksiin. Ne tekevät ihmisen nöyräksi.

Keskinäinen kilpailu kuuluu ihmiselämään, mutta uskon, että olemme täällä lopulta tukemassa ja nostamassa toisiamme, emme tallomassa toistemme päälle kiipiäksemme ylöspäin. Tämän päivän auttajat voivat olla huomispäivän autettuja – ja autetut auttajia. Apu ei kuitenkaan saa olla vain yksilöiden hyväntekeväisyyden varassa. Sitä ei pidä antaa vain niihin kohteisiin, jotka luontaisesti herättävät eniten myötätuntoa ja huomiota. Hyvinvointiyhteiskunnan rakenteet tekevät meistä yhteisönä paremman kuin vajavaisina yksilöinä pystymme toisillemme olemaan. Rakenteita voi ja pitääkin uudistaa, mutta vain siten, että lopputulos on aiempaa parempi niille, jotka eniten tukea tarvitsevat.

Asiantuntijalausuntojen perusteella sote-uudistuksen valinnanvapausmalli ei edistä uudistukselle alun perin asetettuja tavoitteita, vaan se voi päinvastoin johtaa terveyserojen suurenemiseen ja kustannusten kasvuun. Jos aikamme suurin mullistus johtaa eriarvoisuuden lisääntymiseen, pelkään onnemme perustusten järkkyvän.