Jos hieman puolipiloillani kärjistän, omaelämäkertoja on kolmea perustyyppiä:
On päähenkilönsä kaikinpuolisesta erinomaisuudesta kertovia tarinoita, joissa
vastoinkäymiset ovat hankalien olosuhteiden tai vielä mieluummin muiden
ihmisten kyvyttömyyden tai moraalittomuuden aiheuttamia. Tätä perustyyppiä
edustavat mainiosti monien yhteiskunnallisten vaikuttajien muistelmat. Toinen
perustyyppi on tarina lahjakkaasta henkilöstä, joka kamppailee värikkäästi omien
demoniensa kanssa. Tällaisia teoksia kirjoittavat muun muassa monet
päihdeongelmistaan selvinneet urheilijat ja taiteilijat. Kolmas perustyyppi on
tarina henkilöstä, joka on tuntenut merkittävän ihmisen tai ollut osallisena
merkittävässä tapahtumassa. Näissä tapauksissa kirja olisi yleensä pitänyt
rajata aivan toisin, mutta kirjoittaja on turhamaisuuttaan kertonut samalla
koko elämästään.
Kirjat ovat bisnestä. Kaikissa kertomustyypeissä on yleensä pakko kertoa jotain hätkähdyttävää uutta itsestä tai muista. Lisäksi usein heitellään
likasankoja elämänpolun kanssakulkijoiden niskaan. Parhaimmillaan kirjoittaja voi
toki tuoda myös aitoa lisävalaistusta johonkin yleisesti merkittävään tapahtumaan. Pisteliäät
kommentit ja paljastukset ovat kuitenkin niitä elementtejä, jotka varmimmin
herättävät median huomion ja nostavat samalla hyvällä onnella myös myyntiluvut
taivaisiin.
Pahoista polvivaivoista koko aikuisuransa kärsinyt Bobby Orr
pelasi NHL:ssä vain runsaan vuosikymmenen, mutta jätti koko lajiin
lähtemättömän jäljen. Hän voitti kaksi Stanley Cupia ja lukuisia
henkilökohtaisia palkintoja. Boston Bruinsin tähti palkittiin muun muassa
kahdeksan kertaa peräkkäin liigan parhaana puolustajana. Vielä merkittävämpää
on kuitenkin se, että hän muutti puolustajien pelitavan. Ennen Orrin aikaa
puolustajien tehtävä oli nimenomaan puolustaa. Orr osoitti, että pakki voi olla
myös hyökkäyspelin moottori. Hän pelasi kuusi perättäistä yli sadan tehopisteen
kautta ja on edelleen ainoa NHL:n pistepörssin voittanut puolustaja.
Kanada on tunnetusti kiekkohullu maa. Hulluuden mittasuhteista
kertoo jotain se, että Kanadan ja Neuvostoliiton välisen Summit Seriesin vuonna
1972 ratkaissut Paul Hendersonin maali on äänestetty koko Kanadan historian
seitsemänneksi tärkeimmäksi tapahtumaksi. Maassa, jossa kiekkoilijat ovat
kansallissankareita, monen paljon vähäisemmänkin tekijämiehen on ollut helppo
antaa keltaisen kihota päähän ja keskittyä nauttimaan egoa hivelevästä
palvonnasta ja pönkittämään sitä.
Orr ei kuitenkaan todistuksensa mukaan nauti julkisuudesta.
Hän ei vuosikymmeniin suostunut kirjoit(ut)tamaan edes kirjaa itsestään. Kun
kaikkien aikojen puolustaja vihdoin myöntyi tarinansa kertomiseen, hän kertoi vain
sen, minkä halusi sanoa, ei sitä, minkä yleisö halusi lukea. Teoksessa
kerrotaan paljon enemmän joukkueesta kuin Orrin henkilökohtaisista
saavutuksista – ne suorastaan sivuutetaan - eikä siinä sanota pahaa sanaa
oikeastaan kenestäkään muusta kuin Alan Eaglesonista. Sen sijaan Orr korostaa
toistuvasti ahkeran työnteon merkitystä, kiittelee suuresti uraansa
vaikuttaneita ihmisiä ja kertoo ajatuksiaan itse pelistä ja sen kehittämisestä.
Kirjan dramaattisinta antia on Orrin entistä pelaaja-agenttia,
lukuisista rikoksista tuomittua Alan Eaglesonia käsittelevä luku. Eagleson oli
Orrille aikanaan kuin veli, mutta huijasi asiakkaansa rahat jättäen tämän
taloudellisesti miltei tyhjän päälle. Kanadalainen näyttelijä Michael J. Fox on sanonut,
että hän ihailee maailman (silloin vielä) elossa olevista ihmisistä eniten
Nelson Mandelaa ja Bobby Orria. (Muistakaa se kiekkohulluus.) Sen verran kiekkotähti sentään jää
anteeksiantavuudessaan pyhimysmäisestä Mandelasta jälkeen, että viha ja
katkeruus Eaglesonia kohtaan välittyy yhä selvästi, vaikka tunteet Orrin mukaan
ovat jo laimenneet.
Merkittävän, laajasti ihaillun urheilijan olisi ollut kovin
helppoa ja kaikin puolin yleisesti hyväksyttävää kirjoit(ut)taa yleisöä
kosiskeleva ja egoaan hivelevä teos omasta mahtavuudestaan. Juuri siksi tylsä
omaelämäkerta on todellista suuruutta.
