”Kuka saa
ihmiset värisemään kunnioituksesta? Ketä he katselevat lumoutuneina hänen
puhuessaan? Kenelle he huutavat suosiotaan? Ketä he pitävät, niin sanoakseni,
jumalana kuolevaisten joukossa? Eikö häntä, joka puhuu kirkkaasti, selvästi,
vuolaasti, jonka puheessa niin sisältö kuin ilmaisu häikäisee, joka luo puheeseensa
rytmin ja harmonian, jonka puheessa, kuten sanoisin, on loistetta?” kysyi muinoin
Cicero.
Oikea
ihminen, oikea hetki, oikeat sanavalinnat, oikea viesti, oikea tunne. Vaikka
viestinnän muodot monipuolistuvat, perinteisessä julkisessa puheessa on
edelleen tenhovoimaa. Kun puhe osuu täydellisesti kohdalleen, tapahtuu jotain
taianomaista: massat liikuttuvat ja lähtevät liikkeelle. Joku on sanoittanut
sen, mitä minä tunnen, me tunnemme, mutta emme ole osanneet itse sanoa.
Toivo, ilo,
pelko, ahdistus, myötätunto, rakkaus, kateus, viha, suuttumus. Näihin
tunteisiin puhuja Ciceron mukaan voi vedota. Taitava puhuja vaistoaa yleisön
vallitsevan tunnetilan ja ruokkii sitä.
Suuret
kansanliikkeet syntyvät usein voimakkaasta tyytymättömyydestä. Lahjakkaalle
puhujalle helpoin tapa nousta merkittävään asemaan on ruokkia tyytymättömien
vihaa ja suuttumusta, voimistaa vastakkainasettelua tarjoamatta ongelmiin
mitään aitoja ratkaisuja.
Maailmanhistoriasta
löytyy paljon esimerkkejä niistä puhujamestareista, jotka ovat ratsastaneet
valtaan vihan voimalla. Tänään ei kuitenkaan ole heidän päivänsä. Tänään on Martin
Luther Kingin päivä. Olen aamusta asti vähän väliä ajatellut tuon kansalaisoikeustaistelijan
ja Nobelin rauhanpalkinnon voittajan työtä sekä hänen kuuluisaa puhettaan
Lincolnin muistomerkillä vuonna 1963.
Alabaman bussikapinan
johtaja, Washingtonin marssin järjestäjä, köyhien puolustaja, mies, joka halusi
taipumatta johtaa oikeutetusti tyytymättömät kanssakulkijansa kohti tasa-arvoista
yhteiskuntaa - väkivallasta ja sen lietsonnasta kieltäytyen. Kingin kotiin
heitettiin pommi, hän joutui pidätetyksi ja lopulta tapetuksi, mutta silti hän
on tässä tänään, puheita käsittelevän kirjani kannessa ja amerikkalaisten
kansallisen vapaapäivän juhlittuna sankarina.
Martin
Luther Kingin toiminnasta tai I have a dream -puheesta tuskin on paljoakaan
sellaista sanottavaa, jota ei olisi toistettu jo lukemattomia kertoja. Silti
tuli tarve tarttua kynään.
Tuo
täydellinen puhe ja tuon ihmisoikeusaktivistin ajatukset ovat mielenkiintoisella
tavalla yhtäältä vahvasti aikaansa lapsia, toisaalta ajattomia, kolmannelta
kantilta hyvin vahvasti juuri tässä ajassa resonoivia.
Joku
pystyttää muureja, toinen rakentaa siltoja. Yksi puristaa kätensä nyrkkiin,
toinen tarjoaa yhteistyön käden. Suurilla sanan taitajilla on suuri vastuu. Vihaan,
suuttumukseen ja kateuteen itsensä ankkuroivat ja niitä lietsovat puhujat voivat
lunastaa henkilökohtaisesti kohottavia pikavoittoja, mutta eivät saavuttaa mitään
aidosti arvokasta ja kestävää. Heidän ontot sanansa lakastuvat siinä, missä
Nelson Mandelan, Mahatma Gandhin tai Martin Luther Kingin perintö jatkaa
kukoistustaan.
