Takkia tarvittiin, syntyi tuluskukkaro

Hallituksen kunnianhimoisena päämääränä on ollut Suomen työllisyysasteen nostaminen 72 prosenttiin vuoteen 2019 mennessä ja velkaantumisen lopettaminen vuoteen 2021 mennessä. Puolivälin riihessä oli määrä etsiä vaikuttavia keinoja työllisyyden ja talouskasvun kohentamiseksi. Talouspoliittisen arviointineuvoston ja valtiovarainministeriön raporttien valossa oli selvää, että nyt olisi pitänyt saada aikaan merkittäviä uudistuksia.

Tulos taisi kuitenkin olla kuin vanhassa lastensadussa: takki piti tehdä, mutta lopulta syntyi vain tuluskukkaro. Sinne tänne liikuteltavat, ylpeydellä esitellyt kymmenet miljoonat kuulostavat tietenkin valtavilta summilta. Iso osa lisäpanostuksista myös meni erittäin hyviin kohteisiin: esimerkiksi varhaiskasvatusmaksujen alentamiseen, koulutukseen ja tutkimukseen sekä turvallisuuden edistämiseen. Valtion noin 55 miljardin vuosibudjettiin suhteutettuna riihessä tehtiin kuitenkin lähinnä vähäistä hienosäätöä. Toiveet julkisen talouden korjaantumisesta ja merkittävästä työllisyysasteen kasvusta nojaavat jatkossakin lähinnä haaveeseen ennakoitua ripeämmästä talouskasvusta.

Erityistä pettymystä on aivan ansaitusti aiheuttanut se, että perhevapaauudistus jää toteuttamatta, vaikka se olisi aidosti ja pitkäjänteisesti tasa-arvoa ja työllisyyttä edistävä toimi, jota kannatetaan hieman vaihtelevin mallein niin työntekijä- kuin työnantajapuolen keskusjärjestöissä sekä suurimmassa osassa poliittisia puolueita.

Hallitus ei lopulta uskaltanut koskea myöskään yritystukiin, vaikka työ- ja elinkeinoministeriön ja ETLA:n tekemän selvityksen mukaan Suomessa maksetaan jopa noin 850 miljoonan euron edestä haitalliseksi katsottuja yritystukia.

Päätöksenteko ja erityisesti suurten uudistusten tekeminen on monipuoluehallituksessa äärettömän vaikeaa ja katsomosta huutelu helppoa. Tällainen tavallinen kaduntallaaja jää kuitenkin kummastelemaan, miten suurella tahdonvoimalla mitäkin uudistusta edistetään ja miksi.

Miksi perhevapaauudistuksen ja yritystukien leikkaamisen kohdalla nostetaan kädet niin helposti neuvottomina pystyyn, mutta soten valinnanvapautta ja omistuksien piilottelua helpottavaa hallintarekisterilakia pusketaan väkisin eteenpäin asiantuntijoiden suuren enemmistön murskaavasta kritiikistä piittaamatta? Onko hallituksen suurin tarmo ja päättäväisyys todella kohdennettu kansalaisten enemmistön hyvinvoinnin kannalta oikeisiin kohteisiin?

Kell' onni on, se onnen säilyttäköön

”Onnellisia maita ovat ne, joissa on terve tasapaino perinteisesti mitatun varallisuuden ja sosiaalisen pääoman välillä. Kansalaiset luottavat yhteiskuntaan ja hallitukseen. Lisäksi niissä on vähän epätasa-arvoa”, kertoo Jeffrey Sachs, YK:n perustaman kestävän kehityksen tutkijaryhmän johtaja.

Maaliskuussa vietettiin taas maailman onnellisuuden päivää. YK:n World Happiness Reportissa käytetään kuutta onnellisuuden kriteeriä: bkt henkeä kohden, terveen eliniän odote, anteliaisuus, sosiaalinen tuki, vapaus sekä hallinnon ja talouselämän korruptoitumattomuus. Norjalaiset ovat raportin mukaan maailman onnellisimpia tanskalaiset ja islantilaiset vanavedessään. Suomi löytyy sijalta viisi ja Ruotsikin mahtuu kymmenen parhaan joukkoon. Miksi Pohjoismaat sijoittuvat näiden mittausten kärkipäähän vuosi toisensa jälkeen?

Annetaanpa norjalaisen ministerineuvoksen Merethe Luisin vastata: ”Uskon, että onnellisuuden selitys löytyy pohjoismaisesta hyvinvointimallista. Me huolehdimme ihmisistä, olivatpa he köyhiä tai rikkaita. Meillä on paljon mahdollisuuksia esimerkiksi opiskella. Meillä on mahdollisuus tavoitella onnistumista.” Taidatkos sitä paremmin sanoa?

Ymmärrän korrelaation ja kausaliteetin eron. Emme voi todistaa, että Pohjoismaiden sijoitukset ovat juuri hyvinvointipolitiikan seurausta. Enpä kuitenkaan lähtisi kovin suurella innolla purkamaan pohjoismaisen mallin rakenteita vain nähdäkseni, mikä seinä olikaan se kantava.

Mitä enemmän katselen ympärilleni, sitä vähemmän uskon ajatukseen ihmisestä oman onnensa seppänä. Jokaisen on tehtävä parhaansa oman onnistumisensa eteen, mutta lopputulos on lukemattomien muuttujien summa. Perimä, ympäristötekijät, niiden vuorovaikutus sekä yksilön omat valinnat muodostavat lopulta varsin arvaamattoman kokonaisuuden. Olen tutustunut kehityspsykologian perusteoksiin. Ne tekevät ihmisen nöyräksi.

Keskinäinen kilpailu kuuluu ihmiselämään, mutta uskon, että olemme täällä lopulta tukemassa ja nostamassa toisiamme, emme tallomassa toistemme päälle kiipiäksemme ylöspäin. Tämän päivän auttajat voivat olla huomispäivän autettuja – ja autetut auttajia. Apu ei kuitenkaan saa olla vain yksilöiden hyväntekeväisyyden varassa. Sitä ei pidä antaa vain niihin kohteisiin, jotka luontaisesti herättävät eniten myötätuntoa ja huomiota. Hyvinvointiyhteiskunnan rakenteet tekevät meistä yhteisönä paremman kuin vajavaisina yksilöinä pystymme toisillemme olemaan. Rakenteita voi ja pitääkin uudistaa, mutta vain siten, että lopputulos on aiempaa parempi niille, jotka eniten tukea tarvitsevat.

Asiantuntijalausuntojen perusteella sote-uudistuksen valinnanvapausmalli ei edistä uudistukselle alun perin asetettuja tavoitteita, vaan se voi päinvastoin johtaa terveyserojen suurenemiseen ja kustannusten kasvuun. Jos aikamme suurin mullistus johtaa eriarvoisuuden lisääntymiseen, pelkään onnemme perustusten järkkyvän.