Takkia tarvittiin, syntyi tuluskukkaro

Hallituksen kunnianhimoisena päämääränä on ollut Suomen työllisyysasteen nostaminen 72 prosenttiin vuoteen 2019 mennessä ja velkaantumisen lopettaminen vuoteen 2021 mennessä. Puolivälin riihessä oli määrä etsiä vaikuttavia keinoja työllisyyden ja talouskasvun kohentamiseksi. Talouspoliittisen arviointineuvoston ja valtiovarainministeriön raporttien valossa oli selvää, että nyt olisi pitänyt saada aikaan merkittäviä uudistuksia.

Tulos taisi kuitenkin olla kuin vanhassa lastensadussa: takki piti tehdä, mutta lopulta syntyi vain tuluskukkaro. Sinne tänne liikuteltavat, ylpeydellä esitellyt kymmenet miljoonat kuulostavat tietenkin valtavilta summilta. Iso osa lisäpanostuksista myös meni erittäin hyviin kohteisiin: esimerkiksi varhaiskasvatusmaksujen alentamiseen, koulutukseen ja tutkimukseen sekä turvallisuuden edistämiseen. Valtion noin 55 miljardin vuosibudjettiin suhteutettuna riihessä tehtiin kuitenkin lähinnä vähäistä hienosäätöä. Toiveet julkisen talouden korjaantumisesta ja merkittävästä työllisyysasteen kasvusta nojaavat jatkossakin lähinnä haaveeseen ennakoitua ripeämmästä talouskasvusta.

Erityistä pettymystä on aivan ansaitusti aiheuttanut se, että perhevapaauudistus jää toteuttamatta, vaikka se olisi aidosti ja pitkäjänteisesti tasa-arvoa ja työllisyyttä edistävä toimi, jota kannatetaan hieman vaihtelevin mallein niin työntekijä- kuin työnantajapuolen keskusjärjestöissä sekä suurimmassa osassa poliittisia puolueita.

Hallitus ei lopulta uskaltanut koskea myöskään yritystukiin, vaikka työ- ja elinkeinoministeriön ja ETLA:n tekemän selvityksen mukaan Suomessa maksetaan jopa noin 850 miljoonan euron edestä haitalliseksi katsottuja yritystukia.

Päätöksenteko ja erityisesti suurten uudistusten tekeminen on monipuoluehallituksessa äärettömän vaikeaa ja katsomosta huutelu helppoa. Tällainen tavallinen kaduntallaaja jää kuitenkin kummastelemaan, miten suurella tahdonvoimalla mitäkin uudistusta edistetään ja miksi.

Miksi perhevapaauudistuksen ja yritystukien leikkaamisen kohdalla nostetaan kädet niin helposti neuvottomina pystyyn, mutta soten valinnanvapautta ja omistuksien piilottelua helpottavaa hallintarekisterilakia pusketaan väkisin eteenpäin asiantuntijoiden suuren enemmistön murskaavasta kritiikistä piittaamatta? Onko hallituksen suurin tarmo ja päättäväisyys todella kohdennettu kansalaisten enemmistön hyvinvoinnin kannalta oikeisiin kohteisiin?