Verotusta vertailtava monipuolisesti

 Toimittaja Sakari Muurinen viittaa tekstissään (SK 29.11.) mielipidekirjoitukseeni, joka julkaistiin Satakunnan Kansassa 24.11. Toki on niin, että tuloveroprosenttien painotetun keskiarvon esittäminen on vakiintunut tapa silloin, kun halutaan käyttää vain yhtä mittaria. Jos ja kun lukijoita kuitenkin halutaan palvella mahdollisimman hyvin ja keskustelun keskiössä on kaupungin päätöksenteon arviointi, on erittäin tarpeellista tuoda esiin myös aritmeettinen keskiarvo ja se, mitä eroa näillä kahdella on.

Porilaisten ihmisten veroprosentti on kyllä korkeampi kuin keskivertosuomalaisen, mutta Porin kaupunki verottajana (21,00) on hyvin liki kaikkien kuntien keskiarvoa (20,98). Asiasta pitää ehdottomasti nähdä molemmat puolet.

Tuloveroprosenttien painotettu keskiarvo 20,02 kertoo kuntakentän hyvin eriytyneestä todellisuudesta. Helsingin ja Espoon kaltaiset väkirikkaat matalan verotuksen kunnat hilaavat painotettua keskiarvoa vahvasti alaspäin. Suomessa on 309 kuntaa. Niistä 259:ssä kuntalaiset maksavat tuloveroa yli tuon 20,02 prosentin.

Kun verokysymys on saanut paljon palstatilaa ja herättää ilmeisen paljon tunteita, on tärkeää, että tilastoja tutkitaan mahdollisimman monipuolisesti. Tuloveroprosenttien painotettu keskiarvo tai Eurajokeen vertaaminen eivät yksinään riitä. Rinnalle on ihan aiheellista nostaa kaikkien kuntien keskiarvo, Muurisen kommentissakin mainittu efektiivisen veroasteen vertailu, saman kokoluokan kunnat ja oma maakuntakin.

Kuten aiemmassa kirjoituksessani kerroin, Porin kanssa samassa kokoluokassa (50 000 – 100 000 asukasta) olevista kahdestatoista kaupungista yhdeksässä tuloveroprosentti on ensi vuonna vähintään 21,00 ja oman maakunnan kunnista löytyy vain kolme Poria kevyempää verottajaa. Pyydän arvon lukijoita tutkimaan Kuntaliiton tilastoja (kuntaliitto.fi/talous/verotus) ja arvioimaan itse, ovatko tässä ja edellisessä tekstissäni esittämäni huomiot aiheellisia vai aiheettomia.

Teksti on julkaistu mielipidekirjoituksena Satakunnan Kansassa 1.12.2020

Tarkkuutta verokeskusteluun

Sampsa Katajan haastattelun yhteydessä olleessa tietolaatikossa (SK 21.11.) todetaan keskimääräisen kunnallisveroprosentin olevan 20,02. Tämä antaisi ymmärtää, että porilaisten verotus olisi ensi vuonna maanlaajuisesti vertailtuna melko ankaraa. Näinhän asia ei toki ole.

Lehdessä esitetty lukema 20,02 % on tarkalleen ottaen maksuunpantavaa kunnallisveroa vastaavilla verotettavilla tuloilla painotettu keskiarvo. Kuntien tuloveroprosenttien aritmeettinen keskiarvo - eli se, mitä keskiarvolla yleensä arkikielessä tarkoitamme – on ensi vuonna 20,98.

Kun katsomme tilastoja tarkemmin, havaitsemme, että vuonna 2021 peräti 202:ssa kunnassa 309:stä tuloveroprosentti on vähintään samalla tasolla kuin Porissa eli 21,00. Maan yleisin tuloveroprosentti on 21,50 (53 kuntaa). Porin kanssa samassa kokoluokassa (50 000 – 100 000 asukasta) olevista kahdestatoista kaupungista yhdeksässä tuloveroprosentti on ensi vuonna vähintään 21,00. Oman maakunnan kunnista löytyy kolme Poria kevyempää verottajaa.

Verotuksen taso ja se, mihin verovaroja käytetään, on politiikan kovaa ydintä, ja kiihtyneessä keskustelussa asioiden mittasuhteet helposti hämärtyvät. Esimerkiksi viime vuonna Porin kaupungin kaikista käyttötalouden menoista 91,3 % meni tarkastuslautakunnan arviointikertomuksen mukaan perusturvaan, perus- ja lukiokoulutukseen sekä varhaiskasvatukseen. Pelkästään julkista keskustelua seuraamalla asioista voisi saada kovin toisenlaisen kuvan.

Kannustaisin mahdollisimman montaa porilaista täydentämään tiedotusvälineistä ja sosiaalisesta mediasta saamaansa informaatiota tutkimalla itse kriittisesti niin valtakunnallisia kuntaverovertailuja (esim. kuntaliitto.fi/talous/verotus) kuin kaupungin rahankäyttöäkin. Tilastotietoa ja taustoitusta on kaupungin verkkosivuilla tarjolla paljonkin. Jos oikein innostuu asiasta, ensi kevään vaaleissa on juuri oikea hetki lähteä muuttamaan päätöksentekoa haluamaansa suuntaan.

Teksti on julkaistu mielipidekirjoituksena Demokraatin aluesivuilla 21.11.2020 ja Satakunnan Kansassa 24.11.2020

Mitä menneisyydessä vielä tapahtuukaan?

”Joka hallitsee menneisyyttä, hallitsee tulevaisuutta. Joka hallitsee nykyisyyttä, hallitsee menneisyyttä.” George Orwellin klassikkokirja Vuonna 1984 on dystopia, mutta joku voisi toki lukea näitä lauseita myös historian poliittisen hyväksikäytön ohjenuorana.

Historian suurilla kertomuksilla on vetovoimaa, ja niitä käytetään hyvin yleisesti kansallisen identiteetin rakentamiseen ja kansakunnan muistin ohjailemiseen niin demokraattisissa kuin autoritäärisesti hallituissa yhteiskunnissa. 1980-luvulla esimerkiksi Ronald Reagan, Helmut Kohl ja Margaret Thatcher vaativat tutkijoiden mukaan hyvinkin suoraviivaisesti koulujen historianopetusta keskittymään suurten kansallisten kertomusten vahvistamiseen kriittisen historiallisen ajattelun opettamisen sijaan.

Äärimmäinen keino erilaisten historian esitysten poliittisessa sääntelyssä on ”oikeiden” tulkintojen määrittäminen lainsäädännöllisesti. Venäjällä hyväksyttiin äskettäin uusi perustuslaki, johon sisältyy kirjaus historiallisen totuuden suojelemisesta ja kielto vähätellä maataan puolustaneiden sankaruutta. Jo vuosia aiemmin toisen maailmansodan tapahtumien loukkaavat tulkinnat oli kriminalisoitu tavallisella lailla.

Vladimir Putinin on jo pitkään tiedetty olevan erittäin historiatietoinen johtaja ja ote kansallisesta muistista on alati voimistunut.  Palkitun journalistin ja Carnegie-instituutin tutkijan Andrei Koleshnikovin mukaan Kreml käy historiasotaa sekä kotirintamalla että ulkomailla.

Ulkomaisella rintamalla Putinin uusin siirto oli kuuden sivun mielipidekirjoitus toisesta maailmansodasta amerikkalaiseen The National Interest -julkaisuun. Tekstissään Putin muun muassa kuvaili Molotov–Ribbentrop-sopimuksen salaista lisäpöytäkirjaa välttämättömäksi puolustukselliseksi toimeksi ja Baltian maiden miehitystä tuolloisten kansainvälisten ja kansallisten lakien mukaiseksi ja sopimukseen perustuvaksi.

Koleshnikov näkee venäläisten kansallisen muistin muuttumisen kaksivaiheisena prosessina. Ensin laajalle levinnyt tulkinta merkittävästä tapahtumasta katoaa yhä useamman tietoisuudesta. Tämän jälkeen kansa saa kuulla tapahtumasta uuden virallisen version, joka usein juurtuu varsin hyvin.

Riippumattoman Levada-tutkimuskeskuksen kyselyraporteista selviää vuosittain, miten venäläisten historiakäsitykset ja yhteiskunnalliset arvostukset ovat kehittyneet. Viimeisimpien tietojen mukaan 70 % mielestä Josif Stalinilla on ollut myönteinen rooli historiassa ja Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen syntyneistä 41 % ei ole kuullut lainkaan tai tietää vain hyvin vähän Stalinin ajan sorrosta. 88 % kansasta näkee, että Venäjän pitää pysyä suurvaltana, ja Neuvostoliiton hajoamista harmittelee 65 % vastaajista.

Historiakuvan ja mielipiteiden muutoksia kannattaa seurata tarkasti. Tuntematon ajattelija totesi joskus osuvasti: ”Kukaan ei pysty ennustamaan, mitä kaikkea menneisyydessä vielä tapahtuukaan.”

Kirjoitus on julkaistu Satakunnan Kansan yliökirjoituksena 19.7.2020.

Laadukas lähiopetus on tasa-arvon tukipilari

Erikoinen lukuvuosi sai eilen päätöksensä ilman kättelyjä, halauksia tai satojen ihmisten suusta yhtä aikaa kuuluvaa Suvivirttä. Koko suvun voimin ei voitu rientää lakkiaisiin ja valmistujaisiin. Opintosuoritusten arvoa rajoitettu juhlinta ei silti himmennä lainkaan, päinvastoin. Se, että suomalaiset eri koulutusasteilla selviytyivät poikkeuksellisesta keväästä niin hienosti, loi päivän ylle erityisen ylpeyden ja kiitollisuuden tunnelman.

Lukuisten kyselyjen mukaan kevään pitkä etäopiskelujakso sujui yllättävänkin hyvin. Moni oppilas ja opiskelija nautti tavanomaisten koulupäivän rutiinien puuttumisesta ja siitä, että sai rytmittää opiskelua enemmän itselleen sopivalla tavalla. Opettajat puolestaan tekivät mittavia digiloikkia.

Etäopetus on itse asiassa herättänyt niin paljon innostusta, että jotkut ovat halunneet ottaa sen vapaampaan käyttöön perusopetuksessa myös pandemian jälkeen. Esimerkiksi Kuntaliitto on esittänyt toiveita perusopetuslain pysyvästä muuttamisesta siten, että oppilas voisi opiskella osan päivistä etänä. Etäopetusnormien väljentäminen on ollut Kuntaliiton asialistalla aiemminkin, mutta korona, kuntatalouden ahdinko ja hyvin onnistunut poikkeusolojen etäopetus ovat tuoneet sen nyt entistä vahvemmin esiin.

Tietenkään meidän ei pidä pyrkiä palauttamaan oppilaitoksia poikkeustilan jälkeen täysin ennalleen. Olemme saaneet kerättyä paljon sellaista kokemusta ja tietoa, jota voidaan jatkossa hyödyntää opettamisen ja oppimisen monipuolistamisessa ja yksilöllistämisessä. Myös koulujen kurssivalikoiman laajentaminen etäyhteyksillä on varmasti kannatettava ajatus. Etäopetus toimii hyvin lisänä, mutta ei lähiopetuksen korvaajana.

On tärkeää korostaa, että vaikka etäopetus luonnistui näissä olosuhteissa hyvin, paremmin kuin kukaan odotti, sen puutteet kirkastivat samalla myös lähiopetuksen arvon. Etäopiskelu sopii hyvin ennen kaikkea niille, joiden opiskelutaidot ja motivaatio ovat muutenkin kohdallaan. Varsin moni kuitenkin tarvitsee kipeästi koulupäivän rakenteita, turvaa ja kasvokkaista yhteyttä aikuisiin ja opiskelutovereihin. Mitä pienemmistä tai mitä haavoittuvammista lähtökohdista ponnistavista oppilaista on kyse, sitä enemmän nämä asiat korostuvat.

Etäopiskelun suuri eriarvoistava tekijä on kotoa saadun tuen määrä, ja juuri koulutuksen eriarvoistumista vastaan meidän on tässä ajassa taisteltava. Kun opetusministeri Li Andersson kävi viime syksynä puhumassa OAJ:n valtuustossa, hän esitti kolme prosenttilukua, jotka ovat jääneet minulle vahvasti mieleen ja joita itse asiassa ajattelen työssäni hyvinkin usein:

o Pelkän perusasteen koulutuksen varassa olevista vain 40 % työllistyy.

o 15 % ikäluokasta jää ilman toisen asteen tutkintoa.

o Jopa 80 % Suomeen syntyvistä uusista työpaikoista on jatkossa sellaisia, joissa vaaditaan korkeakoulutasoista osaamista.

Sivistys ja tasa-arvo ovat minulle itseisarvoja, mutta jo yksin työmarkkinoiden ja hyvinvointiyhteiskunnan rahoituspohjankin vuoksi meidän on nyt pontevasti ja pitkäjänteisesti uudistettava koulumaailmaa kohentamalla heikosti pärjäävien tilannetta. Hallitusohjelmassa onkin luvattu oppivelvollisuuden laajentamisen ohella vahvistaa erityisopetusta sekä kolmiportaista tukea, joka tähän mennessä on koettu hyvin heikosti toimivaksi. Tässä onnistuminen on aivan olennaista.

Yksi monimutkaistuvan maailman haasteista on löytää kustakin asiasta sen ydin. Tietotekniikan kehitys ja  oppilasmäärien putoaminen ovat ilman muuta suuria muutoksen ajureita. Opetushallituksen laskelman mukaan jopa noin kolmannes Suomen kouluista saattaa hävitä 2020-luvulla. (HS 26.5.) Koulutuksen tulevaisuuden kannalta kaikkein tärkeimpiä asioita eivät kuitenkaan lopulta ole sen paremmin verkkopalveluiden kuin palveluverkkojenkaan laajuus, vaan kasvuun, kehitykseen ja oppimiseen saatu tuki ja siihen käytettävissä oleva aika.

Kirjoitus on julkaistu mielipidekirjoituksena Demokraatin aluesivuilla 31.5.2020

USA:n presidentinvaaleissa ehdokkaat ja asialistat peittyvät lokaan

Normaalina vaalivuonna uutiset ovat meillä Suomessakin pullollaan USA:n presidentinvaalien analyyseja. Nyt Donald Trumpin ja viime viikolla ehdokkuutensa käytännössä varmistaneen Joe Bidenin kilpajuoksu maailman mahtavimpaan virkaan jää väistämättä taustalle.

Koronakriisi mullistaa myös USA:n vaalit: kampanjoinnin toteutuksen, keskustelunaiheet, ehkä vaalien äänestystavankin. Voidaanko äänestyspaikat avata normaalisti marraskuussa vai käydäänkö vaali postiäänin? Yhtä asiaa koronakriisi tuskin kuitenkaan muuttaa: vaaleista tulee uskomattoman ruma ja likainen taistelu.

Kaksi vanhaa nyrkkisääntöä ovat ”It’s the economy, stupid!” ja ”rally ´round the flag” eli istuvan presidentin uudelleenvalintamahdollisuudet riippuvat paljolti talouden tilasta ja kriisiaikoina kansalaisilla on puolestaan taipumus asettua johtajan tueksi.

Trumpin suosioluvutkin ovat nousseet kriisin aikana, tosin varsin maltillisesti verrattuna siihen, miten amerikkalaiset ovat sotien ja terroristihyökkäyksen hetkillä presidenttejä tukeneet. Hyvät talousluvut, joiden piti olla presidentin valtti, ovat sen sijaan mennyttä.

Kukaan ei tiedä kriisin kestoa, mutta oletettavaa on, että vaalikeskustelu kietoutuu koronaviruksen ympärille. Trumpin kriisijohtaminen on ollut täynnä epäonnistumisia ja tauti koettelee amerikkalaisia hyytävällä tavalla. Presidentin ainoa mahdollisuus on syyttää tilanteesta kaikkia muita tahoja: esimerkiksi Kiinaa, WHO:ta ja osavaltioita. Demokraatit puolestaan keskittyvät viestinnässään Trumpin virheisiin koronauhkan torjunnassa.

Koronakriisi peittää alleen sen, miten raadollinen ja keinoja kaihtamaton kamppailu presidenttiydestä olisi joka tapauksessa käyty. Jos toinen osapuoli valitsee taktiikakseen erilaiset identiteettipoliittiset temput ja negatiivisen kampanjoinnin, toisen on miltei mahdotonta kääntää keskustelu omaan asialistaansa. Jos ei aseta agendaansa sivuun ja tartu miekkaan, hukkuu lokaan.

Trump on vastustajien häpäisijänä ja kahtiajaon syventäjänä aivan omaa luokkaansa, mutta lokakampanjoilla on USA:ssa pitkä ja vastenmielinen historia. Yksi surullisimmista esimerkeistä on vuoden 1988 vaaleista. Mike Dukakisilla oli valtakunnallisissa gallupeissa 17 prosenttiyksikön johto, mikä sai George Bushin tukijoukot aloittamaan todella hyökkäävän mustamaalauksen.

Dukakis halusi pysyä tällaisen matalamielisyyden yläpuolella ja keskittyä oman kampanjansa keskeisiin teemoihin. Bush voitti 40 osavaltiossa ja Dukakis kymmenessä.

Ehdokkaat demonisoidaan usein kampanjan aikana niin pahoin, että vastapuolen kannattajat pelkäävät kansakunnan tuhoa, jos väärä henkilö tulee valituksi. Vaalien voittajan on tällöin miltei mahdotonta enää yhdistää kansaa presidentiksi päästyään.

Jyrkän negatiivisen kampanjoinnin tieltä on vaikea palata, kun sille kerran on kaksin jaloin astuttu. USA:n vaalien tärkein oppi muulle maailmalle onkin se, että Pandoran lipas on paras jättää avaamatta.

Kirjoitus on julkaistu Satakunnan Kansan yliökirjoituksena 15.4.2020.

Helppojen vastausten tuolla puolen

Kirjoitus on julkaistu Demokraatin Satakunnan aluesivuilla 6.1.2020.

https://demokraatti.fi/helppojen-vastausten-tuolla-puolen