Tragedian sankari ei saa olla liian hyvä. On
vastenmielistä nähdä hyvien kärsivän. Hän ei kuitenkaan saa olla myöskään
kokonaan pahana koettu ihminen, sillä silloin hänen kohtalonsa ei herättäisi
sääliä. Kun henkilö on jotain näiden väliltä ja hän joutuu onnettomuuteen oman
inhimillisen virheensä vuoksi, ovat kasassa vahvan tragedian ainekset.
Suunnilleen näin analysoi Aristoteleeseen tukeutuen tohtori Juhana Torkki oivaltavassa
kirjassaan Tarinan valta.
Ketkäpä olisivatkaan sopivampia tragedian
sankareita kuin poliitikot valtakunnan huipulla, erityisesti sinne nopeasti
kivunneet? Miten väkevä draama syntyykään siitä, kun nousukiito kääntyy äkisti
kohti tuhoa?
Torstaina alkanut Yleisradion kymmenosainen Politiikka-Suomi
teki vaikutuksen laajaan taustatyöhön perustuvana, kerronnallisesti sujuvana ja
myös melko syvälle luotaavana ohjelmana. Ensimmäisessä jaksossa poliittisen
uransa suurista tappioista kertoivat muun muassa Paavo Väyrynen, Arja Alho,
Alexander Stubb, Katri Kulmuni ja Anneli Jäätteenmäki.
Kokemukset ottavat edelleen osalla koville, ja
kuvaukset siitä, miten yksin tappion hetkellä jää, ovat viiltäviä.
“Politiikassa ollaan niin kilpailullisessa yhteisössä, että jos jollain on
jokin haava, niin hait tulevat heti ympärille ja tulee syödyksi”, toteaa Arja
Alho.
Tämä on epäilemättä huipputason politiikan
ikävimpiä piirteitä. Vaikeuksiin joutunutta vastaan on helppo hyökätä ja
parannella samalla omia osakkeita tai ainakin olla hiljaa ja tarkkailla turvallisesti
sivusta, mahtaako toinen selvitä asemaansa menettämättä.
Poikkeuksiakin toki on. Nykyinen Suomen Pankin
pääjohtaja Olli Rehn tulee aina nauttimaan laajaa ja ansaittua arvostusta siitä,
miten hän riskeerasi oman, hyvässä nosteessa olevan poliittisen uransa
puolustaakseen vakoilusta syytettyä ystäväänsä Alpo Rusia.
Poliitikot toimivat luottamuksen varassa.
Aina, kun poliitikon tulkitaan rikkoneen jotain eettistä tai sosiaalista
normia, myrskyn mahdollisuus on olemassa, ja on osin ajoituksesta ja
sattumastakin kiinni, kuinka suureksi se yltyy. Jos kuohuttavia
normirikkomuksia ei löydy poliittisen toiminnan ajalta, menneisyyden tarpeeksi
ahkera kaivelu sellaisen varmasti paljastaa. Harva pystyy tekemään todeksi
Kummeli-sketsin ohjetta: tärkeintä on, ettei elämässä tee yhtään virheitä.
Kun puhutaan varsinaiseen poliittiseen
päätöksentekoon liittyvistä virhearvioista, on siinäkin hyvä muistaa, että
päätöksiä tehdään vaillinaisin tiedoin ja rajoitetuin aikatauluin. Lisäksi
kaikkien ihmisten ajatteluun vaikuttaa joukko kognitiivisia vinoumia. Mitä
tarkemmin niihin tutustuu, sitä nöyremmäksi tulee.
Kokeellisen psykologian jättiläisen,
Nobel-voittaja Daniel Kahnemanin kirjassa Ajattelu
nopeasti ja hitaasti on valaisevia esimerkkejä siitä, miten jälkiviisaus
ohjaa ajatteluamme ja etukäteen järkeviltä vaikuttaneet toimet voivat näyttää
jälkikäteen vastuuttomilta laiminlyönneiltä.
Todellisen oikeustapauksen pohjalta
opiskelijoilta kysyttiin, olisiko Duluthin kaupungin pitänyt palkata
täysipäiväinen siltavahti suojaamaan siltaa siltä riskiltä, että siihen tarttuu
veden vapaan virtauksen estävää rojua. Yhdelle ryhmälle näytettiin vain ne
tiedot, jotka päätöksenteon aikaan olivat päättäjien käytössä, ja vain 24 %
tämän ryhmän jäsenistä oli sitä mieltä, että vahti olisi pitänyt palkata.
Toiselle ryhmälle kerrottiin joen tukkineesta rojusta, joka aiheutti
merkittävät tulvavahingot. Vaikka heitä oli erikseen ohjeistettu, että
jälkiviisauden ei saa antaa vaikuttaa arvioon, 56 % heistä oli sitä mieltä,
että vahti olisi pitänyt palkata.
Suureen julkiseen valtaan kuuluu suuri
julkinen vastuu, ja ken leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön. Onhan se niinkin.
Toisaalta päätöksentekoon liittyvään epävarmuuteen ja ihmisen epätäydellisyyteen
on aiheellista suhtautua nöyrästi niin itsensä kuin muidenkin kohdalla.
Suhteellisuudentajua ja inhimillisyyttä ei ole varsinkaan suurten mediakohujen
aikaan julkisessa keskustelussa koskaan liikaa.
Teksti on julkaistu mielipidekirjoituksena Demokraatin Satakunnan aluesivuilla 31.10.2021.
