maanantai 31. heinäkuuta 2017

Tylsän muistelmakirjan puolustus

Olen lukenut paljon elämäkertakirjoja, myös omaelämäkertoja: taiteilijoiden, tieteilijöiden, valtiomiesten ja urheilijoiden. Kiehtovat, dramaattiset, poikkeukselliset tarinat kietovat lukijan pauloihinsa ja pitävät otteessaan. Legendaarisen jääkiekkoilijan Bobby Orrin omaelämäkerta poikkeaa massasta. Se on hämmästyttävän vaatimaton ja yllätyksetön, monien kriitikoiden suorastaan tylsäksi haukkuma. Siitä huolimatta ja oikeastaan juuri siksi se on mieleenpainuvimpia tänä vuonna lukemiani kirjoja.

Jos hieman puolipiloillani kärjistän, omaelämäkertoja on kolmea perustyyppiä: On päähenkilönsä kaikinpuolisesta erinomaisuudesta kertovia tarinoita, joissa vastoinkäymiset ovat hankalien olosuhteiden tai vielä mieluummin muiden ihmisten kyvyttömyyden tai moraalittomuuden aiheuttamia. Tätä perustyyppiä edustavat mainiosti monien yhteiskunnallisten vaikuttajien muistelmat. Toinen perustyyppi on tarina lahjakkaasta henkilöstä, joka kamppailee värikkäästi omien demoniensa kanssa. Tällaisia teoksia kirjoittavat muun muassa monet päihdeongelmistaan selvinneet urheilijat ja taiteilijat. Kolmas perustyyppi on tarina henkilöstä, joka on tuntenut merkittävän ihmisen tai ollut osallisena merkittävässä tapahtumassa. Näissä tapauksissa kirja olisi yleensä pitänyt rajata aivan toisin, mutta kirjoittaja on turhamaisuuttaan kertonut samalla koko elämästään.

Kirjat ovat bisnestä. Kaikissa kertomustyypeissä on yleensä pakko kertoa jotain hätkähdyttävää uutta itsestä tai muista. Lisäksi usein heitellään likasankoja elämänpolun kanssakulkijoiden niskaan. Parhaimmillaan kirjoittaja voi toki tuoda myös aitoa lisävalaistusta johonkin yleisesti merkittävään tapahtumaan. Pisteliäät kommentit ja paljastukset ovat kuitenkin niitä elementtejä, jotka varmimmin herättävät median huomion ja nostavat samalla hyvällä onnella myös myyntiluvut taivaisiin.   

Pahoista polvivaivoista koko aikuisuransa kärsinyt Bobby Orr pelasi NHL:ssä vain runsaan vuosikymmenen, mutta jätti koko lajiin lähtemättömän jäljen. Hän voitti kaksi Stanley Cupia ja lukuisia henkilökohtaisia palkintoja. Boston Bruinsin tähti palkittiin muun muassa kahdeksan kertaa peräkkäin liigan parhaana puolustajana. Vielä merkittävämpää on kuitenkin se, että hän muutti puolustajien pelitavan. Ennen Orrin aikaa puolustajien tehtävä oli nimenomaan puolustaa. Orr osoitti, että pakki voi olla myös hyökkäyspelin moottori. Hän pelasi kuusi perättäistä yli sadan tehopisteen kautta ja on edelleen ainoa NHL:n pistepörssin voittanut puolustaja.   

Kanada on tunnetusti kiekkohullu maa. Hulluuden mittasuhteista kertoo jotain se, että Kanadan ja Neuvostoliiton välisen Summit Seriesin vuonna 1972 ratkaissut Paul Hendersonin maali on äänestetty koko Kanadan historian seitsemänneksi tärkeimmäksi tapahtumaksi. Maassa, jossa kiekkoilijat ovat kansallissankareita, monen paljon vähäisemmänkin tekijämiehen on ollut helppo antaa keltaisen kihota päähän ja keskittyä nauttimaan egoa hivelevästä palvonnasta ja pönkittämään sitä.

Orr ei kuitenkaan todistuksensa mukaan nauti julkisuudesta. Hän ei vuosikymmeniin suostunut kirjoit(ut)tamaan edes kirjaa itsestään. Kun kaikkien aikojen puolustaja vihdoin myöntyi tarinansa kertomiseen, hän kertoi vain sen, minkä halusi sanoa, ei sitä, minkä yleisö halusi lukea. Teoksessa kerrotaan paljon enemmän joukkueesta kuin Orrin henkilökohtaisista saavutuksista – ne suorastaan sivuutetaan - eikä siinä sanota pahaa sanaa oikeastaan kenestäkään muusta kuin Alan Eaglesonista. Sen sijaan Orr korostaa toistuvasti ahkeran työnteon merkitystä, kiittelee suuresti uraansa vaikuttaneita ihmisiä ja kertoo ajatuksiaan itse pelistä ja sen kehittämisestä.

Kirjan dramaattisinta antia on Orrin entistä pelaaja-agenttia, lukuisista rikoksista tuomittua Alan Eaglesonia käsittelevä luku. Eagleson oli Orrille aikanaan kuin veli, mutta huijasi asiakkaansa rahat jättäen tämän taloudellisesti miltei tyhjän päälle. Kanadalainen näyttelijä Michael J. Fox on sanonut, että hän ihailee maailman (silloin vielä) elossa olevista ihmisistä eniten Nelson Mandelaa ja Bobby Orria. (Muistakaa se kiekkohulluus.) Sen verran kiekkotähti sentään jää anteeksiantavuudessaan pyhimysmäisestä Mandelasta jälkeen, että viha ja katkeruus Eaglesonia kohtaan välittyy yhä selvästi, vaikka tunteet Orrin mukaan ovat jo laimenneet.

Merkittävän, laajasti ihaillun urheilijan olisi ollut kovin helppoa ja kaikin puolin yleisesti hyväksyttävää kirjoit(ut)taa yleisöä kosiskeleva ja egoaan hivelevä teos omasta mahtavuudestaan. Juuri siksi tylsä omaelämäkerta on todellista suuruutta.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti