Koulutuspolitiikan kurssi on käännettävä

Viime viikolla julkaistu OECD:n Education at a Glance -raportti oli suomalaisille karua luettavaa: 25-34 -vuotiaista suomalaisista korkeakoulututkinnon on suorittanut vain 39 prosenttia, vaikka jo pääministeri Sipilän hallituksen aikaisessa korkeakouluvisiossa asetettiin tavoitteeksi, että vuoteen 2030 mennessä puolella nuorista olisi korkeakoulututkinto.  

Varsin huolestuttava tieto on myös se, että 18-24-vuotiaiden työelämän ja koulutuksen ulkopuolella olevien määrä on kasvanut Suomessa vuosien 2019-2024 välillä rajummin kuin OECD- tai EU-maissa keskimäärin. Olemme jäämässä kauas kipeästi kaivatusta koulutustason noususta ja joudumme toteamaan monen verrokkimaan kirineen jälleen ohitsemme.

Suurelle yleisölle paljon tutumpien PISA-tutkimusten tulosten laskusta on puhuttu jo kauan, mutta niitäkin on syytä kerrata pintaa syvemmältä: Viimeisimmässä tutkimuksessa (2022) pitkäaikainen laskeva suuntaus jyrkkeni selvästi. Voidaan puhua jopa romahduksesta. Heikommin osaavien osuus on kasvanut mittauksissa jo vuosia, mutta nyt havaittiin uutena ilmiönä myös erinomaisten osaajien määrän selvä lasku. Lisäksi oppilaiden vanhempien sosioekonomisen taustan yhteys tuloksiin on kasvanut, vaikka vielä viime vuosikymmenen alkupuolella suomalainen koulutusjärjestelmä pystyi tasoittamaan perhetaustojen eroja paremmin kuin OECD-maissa keskimäärin.

Niitämme sitä, mitä olemme kylväneet. Monia julkisen talouden sopeutustoimia ja työmarkkinoiden uudistuksia on perusteltu vertailuilla muihin Pohjoismaihin, mutta harvemmin on esillä se, että koulutuksen kokonaismenot suhteessa bruttokansantuotteeseen ovat Suomessa kaikkia muita Pohjoismaita pienemmät. 2010-luvun aikana koulutuksen rahoituspohjaa leikattiin peräti kahdella miljardilla eurolla, ja tämänkin hallituskauden päätökset ovat näillä näkymin heikentämässä koulutuksen rahoitusta kokonaisuutena noin puolella miljardilla eurolla, vaikka esimerkiksi oppimisen tuen uudistamiseen onkin osoitettu lisärahoitusta.    

On korostettava, että koulutuksella, sivistyksellä ja itsensä kehittämisellä on vahva itseisarvo, eikä niitä missään nimessä pidä alistaa vain taloudellisen menestyksen välineiksi. Koska vuoden 2008 finanssikriisistä alkaen Suomessa on tuloksetta etsitty toimivaa reseptiä työn tuottavuuden kasvuun ja elintason nousuun, on kuitenkin syytä todeta, että laadukas koulutus ja sitä kautta kasvava inhimillinen pääoma tarjoavat kansakunnalle kaiken muun hyvän lisäksi myös keskeiset talouskasvun avaimet.

Valtiovarainministeriön tuottavuuslautakunta onkin raportissaan (2023) tunnistanut selkeästi tarpeen panostaa osaamisen kehittämiseen muun muassa varhaiskasvatusta ja perustaitoja parantamalla, koulutuksellista eriarvoisuutta vähentämällä ja laadukasta täydennys- ja uudelleenkoulutusta järjestämällä. Viimevuotisen Declining fertility, human capital investment, and economic sustainability -tutkimuksen (Myrskylä et al.) keskeinen tulos puolestaan oli se, että jos maamme investoisi pienenevien ikäryhmien koulutukseen, tuottavuuden kasvu ja pidempi työssäoloaika tasaisivat tehokkaasti alenevan syntyvyyden tuottamaa kuoppaa julkisessa taloudessa.

Jos Suomea aidosti halutaan johtaa tiedolla ja jos tämä maa todella etsii tietä kestävään kasvuun, nyt on yhdestoista hetki kääntää koulutuspolitiikan kurssi.

 Kirjoitus on julkaistu yliökirjoituksena Satakunnan Kansa Länsi-Suomessa 19.9.2025.