Mies, joka käänsi toisenkin posken

Heinäkuu vuonna 1988: Entinen B-luokan elokuvien tähti, iäkäs Ronald Reagan kärsii muistioireista, mutta näyttelee silti seitsemän ja puolen vuoden rutiinilla uskottavasti suosikkirooliaan USA:n presidenttinä. Hänen seuraajakseen ovat pyrkimässä republikaaninen varapresidentti George H.W. Bush sekä Massachusettsia menestyksekkäästi luotsaava demokraattikuvernööri Michael Dukakis. Viimeisimmässä valtakunnallisessa gallupissa Dukakisilla on peräti 17 prosenttiyksikön johto.

Bushin kampanja päätti kääntää ehdokkaansa kannatuksen nousuun vetämällä Dukakisin nimen lokaan kerta toisensa jälkeen keinoja kaihtamatta: Bill Clinton kuvailee elämäkerrassaan negatiivista kampanjaa seuraavasti: ”Lee Atwater [republikaaninen kampanjastrategi] kumppaneineen kävi hänen kimppuunsa kuin raivotautinen koiralauma. (…) Dukakisin vastustajat tekivät hänelle rumennusleikkauksen, käänteisen kauneusleikkauksen.”

Atwater muun muassa syötti mediaan huhuja Dukakisin mielenterveysongelmista. Bushin kampanjan mainoksessa puolestaan väitettiin Dukakisin vastustavan käytännössä kaikkia puolustusmenoja ja pilkattiin hänen esiintymistään, kun hän oli armeijan tankin kyydissä. ”Riippumaton” taho, jolla ei ollut virallisia suhteita Bushin kampanjaan, teetti mainoksen tummaihoisesta Willie Hortonista, joka syyllistyi henkirikokseen päästyään Massachusetssin vankilomaohjelman mukaisesti vapauteen. Syy vieritettiin tietysti Dukakisin harteille. Hän vastusti kuolemanrangaistusta ja suhtautui vastustajien mukaan rikollisuuteen pehmoillen.

Miten Dukakis reagoi tähän negatiiviseen vyörytykseen? Hän halusi pysyä ”above the fray”, rähinän yläpuolella ja keskittyä oman kampanjansa keskeisiin teemoihin. Hän olisi hyvin voinut tuoda esiin vaikkapa sen, että myös liittovaltio, jota Bush varapresidenttinä edusti, päästi vankeja lomalle tai että Massachusetssin rikostilastot olivat verraten hyvät, paljon paremmat kuin Bushin kotiseuduilla. Mutta ei, Dukakis käänsi toisenkin posken.

Kaikki varmaan joko muistavat tai arvaavat, miten vaaleissa kävi. Valtakunnallisesti äänet jakautuivat vain 53,4 % - 45,7 % Bushin hyväksi, mutta osavaltiotasolla voitto oli ylivoimainen: Bush sai taakseen 40 osavaltiota, Dukakis 10. Olisi liian yksinkertaistavaa panna Bushin voitto kokonaan negatiivisen kampanjan piikkiin, mutta iso vaikutus sillä joka tapauksessa oli.

Mitä Dukakis ajattelee tästä kaikesta vuosikymmenten jälkeen? ”Me emme tehneet sitä, mitä näissä kampanjoissa – valitettavasti – täytyy tehdä, ja se on yksi vuoden 1988 suuria opetuksia. Surullista. (…)Olen amerikkalisille anteeksipyynnön velkaa. Jos olisin voittanut isä-Bushin, emme olisi koskaan kuulleetkaan hänen pojastaan emmekä nyt olisi tässä liemessä.”

Onko tämä todella tarinan opetus? Paha saa aina palkkansa, jopa maailman mahtavimman viran, mutta hyvä jää tyhjin käsin? Masentavaa, jos näin on. Tämänvuotinen presidenttikilpa on toki törkyisyydessään aivan omaa luokkaansa, mutta trendi on muutenkin ollut kielteinen. Pääehdokkaat demonisoidaan kampanjan aikana niin pahoin, että vastapuolen kannattajat pelkäävät kansakunnan tuhoa, jos väärä henkilö tulee valituksi. Vaalien voittajan on tällöin miltei mahdotonta enää yhdistää kansaa presidentiksi päästyään.

Negatiivisen kampanjoinnin tieltä on vaikea palata, kun sille kerran on kaksin jaloin astuttu. Suomessa poliittinen kulttuuri on onneksi aivan erilainen kuin USA:ssa. Toivottavasti täällä maltetaan jättää Pandoran lipas avaamatta.