Heinäkuu vuonna 1988: Entinen B-luokan elokuvien tähti, iäkäs
Ronald Reagan kärsii muistioireista, mutta näyttelee silti
seitsemän ja puolen vuoden rutiinilla uskottavasti suosikkirooliaan
USA:n presidenttinä. Hänen seuraajakseen ovat pyrkimässä
republikaaninen varapresidentti George H.W. Bush sekä
Massachusettsia menestyksekkäästi luotsaava demokraattikuvernööri
Michael Dukakis. Viimeisimmässä valtakunnallisessa gallupissa
Dukakisilla on peräti 17 prosenttiyksikön johto.
Bushin kampanja päätti kääntää ehdokkaansa kannatuksen nousuun
vetämällä Dukakisin nimen lokaan kerta toisensa jälkeen keinoja
kaihtamatta: Bill Clinton kuvailee elämäkerrassaan negatiivista
kampanjaa seuraavasti: ”Lee Atwater [republikaaninen
kampanjastrategi] kumppaneineen kävi hänen kimppuunsa kuin
raivotautinen koiralauma. (…) Dukakisin vastustajat tekivät
hänelle rumennusleikkauksen, käänteisen kauneusleikkauksen.”
Atwater muun muassa syötti mediaan huhuja Dukakisin
mielenterveysongelmista. Bushin kampanjan mainoksessa puolestaan
väitettiin Dukakisin vastustavan käytännössä kaikkia
puolustusmenoja ja pilkattiin hänen esiintymistään, kun hän oli
armeijan tankin kyydissä. ”Riippumaton” taho, jolla ei ollut
virallisia suhteita Bushin kampanjaan, teetti mainoksen
tummaihoisesta Willie Hortonista, joka syyllistyi henkirikokseen
päästyään Massachusetssin vankilomaohjelman mukaisesti vapauteen.
Syy vieritettiin tietysti Dukakisin harteille. Hän vastusti
kuolemanrangaistusta ja suhtautui vastustajien mukaan rikollisuuteen
pehmoillen.
Miten Dukakis reagoi tähän negatiiviseen vyörytykseen? Hän halusi
pysyä ”above the fray”, rähinän yläpuolella ja keskittyä
oman kampanjansa keskeisiin teemoihin. Hän olisi hyvin voinut tuoda
esiin vaikkapa sen, että myös liittovaltio, jota Bush
varapresidenttinä edusti, päästi vankeja lomalle tai että
Massachusetssin rikostilastot olivat verraten hyvät, paljon paremmat
kuin Bushin kotiseuduilla. Mutta ei, Dukakis käänsi toisenkin
posken.
Kaikki varmaan joko muistavat tai arvaavat, miten vaaleissa kävi.
Valtakunnallisesti äänet jakautuivat vain 53,4 % - 45,7 % Bushin
hyväksi, mutta osavaltiotasolla voitto oli ylivoimainen: Bush sai
taakseen 40 osavaltiota, Dukakis 10. Olisi liian yksinkertaistavaa
panna Bushin voitto kokonaan negatiivisen kampanjan piikkiin, mutta
iso vaikutus sillä joka tapauksessa oli.
Mitä Dukakis ajattelee tästä kaikesta vuosikymmenten jälkeen? ”Me
emme tehneet sitä, mitä näissä kampanjoissa – valitettavasti –
täytyy tehdä, ja se on yksi vuoden 1988 suuria opetuksia.
Surullista. (…)Olen amerikkalisille anteeksipyynnön velkaa. Jos
olisin voittanut isä-Bushin, emme olisi koskaan kuulleetkaan hänen
pojastaan emmekä nyt olisi tässä liemessä.”
Onko tämä todella tarinan opetus? Paha saa aina palkkansa, jopa
maailman mahtavimman viran, mutta hyvä jää tyhjin käsin?
Masentavaa, jos näin on. Tämänvuotinen presidenttikilpa on toki
törkyisyydessään aivan omaa luokkaansa, mutta trendi on muutenkin
ollut kielteinen. Pääehdokkaat demonisoidaan kampanjan aikana niin
pahoin, että vastapuolen kannattajat pelkäävät kansakunnan tuhoa,
jos väärä henkilö tulee valituksi. Vaalien voittajan on tällöin
miltei mahdotonta enää yhdistää kansaa presidentiksi päästyään.
Negatiivisen kampanjoinnin tieltä on vaikea palata, kun sille kerran
on kaksin jaloin astuttu. Suomessa poliittinen kulttuuri on onneksi
aivan erilainen kuin USA:ssa. Toivottavasti täällä maltetaan
jättää Pandoran lipas avaamatta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti