Mitä suurempi koulu, sen parempi?

Monen suomalaisen kunnan kouluverkko saattaa edelleen heijastella pikemminkin menneisyyden kuin tulevaisuuden tarpeita. On odotettavissa, että pienenevät oppilasikäluokat tullaan vähitellen kokoamaan entistä harvempiin ja suurempiin yksiköihin. 

Yksikkökoon kasvattamisessa on selvät hyötynsä, mutta miten pitkälle mittakaavaedut yltävät? Milloin suuresta tulee jo liian suuri? 

Koulun koon vaikutusten selvittäminen on monin tavoin ongelmallinen tutkimusala. Se ei tarjoa yksiselitteisiä, helppoja vastauksia. On kuitenkin aiheellista nostaa esiin muutamia huolestuttavia havaintoja. Sitran rahoittamassa suuressa tutkimusprojektissa Koulu, syrjäytyminen ja sosiaalinen pääoma (2007) todettiin, että vaikka oppimistulokset paranivat koulun oppilasmäärän kasvaessa, erittäin suurissa, yli 600 tai 700 oppilaan yksiköissä taso alkoi laskea ja hyvin ja heikosti pärjäävien ero voimistua.

Sitran projektia johtanut professori Liisa Keltikangas-Järvinen on viisaasti todennut, että ei kuitenkaan pitäisi tutkia vain kaikkien oppilaiden oppimistulosten keskiarvoa, vaan sitä, millaiset oppilaat missäkin menestyvät. Keltikangas-Järvisen mukaan erityisesti hiljaiset, syrjäänvetäytyvät pojat pärjäävät jättiyksiköissä huonosti. 

Saija Alatuvan, Mirka Hintsasen ja Paula Hirstiö-Snellmanin tutkimus (2011) vahvistaa, että ero tyttöjen ja poikien koulumenestyksessä nousee tyttöjen hyväksi koulun (ja luokan) koon kasvaessa. 

Mistä ihmisryhmästä koko yhteiskunta onkaan ollut viime vuosina äänekkäästi huolissaan? Aivan, opinnoissaan heikosti pärjäävistä, työelämän ulkopuolelle ajautuvista nuorista miehistä.

2010-luvun vahvana trendinä on ollut suurten tai jopa jättimäisten yhtenäiskoulujen rakentaminen. Kasvatustieteen tohtori Heli Sahlstedt tutki väitöskirjassaan (2015) tapaustutkimuksena koulua, jonka koko kasvoi 422 oppilaasta ensin 600:aan ja sitten 850:een. 

Sekä opettajat, oppilaat että huoltajat kokivat suuren yksikkökoon ongelmaksi. Oppilaiden vastauksissa esiintyi valituksia metelistä, jonoista, ruuhkista ja erimielisyyksien kasvamisesta suuressa oppilasmäärässä. Huoltajat kyseenalaistivat muun muassa koulun hallinnoinnin ja resurssoinnin. He näkivät suuren oppilasmäärän aiheuttavan levottomuutta. Opettajat kokivat suuren kouluyksikön toiminnan organisoinnin haasteellisena, työn selvästi entistä kuormittavampana ja yhteisöllisyyden ja yhteistyön tekemisen kollegoiden kanssa entistä vaikeampana. Sahlstedtin keskeisenä johtopäätöksenä oli, että yhtenäiskoulujen yksikkökokoon on kiinnitettävä erityistä huomiota.

Mikäli Suomessa halutaan jatkossakin luoda jättimäisen suuria kouluyksiköitä maltillisemman mitoituksen sijaan, tutkimuksista sekä oppilaiden ja henkilökunnan arkikokemuksista nouseviin ongelmiin on löydettävä uusia, uskottavia ratkaisuja. Olisi kyettävä vakuuttavasti osoittamaan, että jättikoulun hyödyt ovat haittoja suuremmat – myös niiden syrjäänvetäytyvien poikien kannalta.