Peruskoulu-uudistuksesta on tullut tänä syksynä kuluneeksi 50 vuotta. Sen historia on menestystarina. Tasa-arvoinen ja laadukas oppiminen veivät Suomen maailmanmaineeseen koulutuksen ihmemaana.
Valitettavasti on vaikuttanut jo pitkään siltä, että viisikymppisen perusopetuksen ja kenties koko koulutusketjumme parhaat päivät ovat takanapäin. Oppimistulokset ovat heikentyneet ja myös eriytyneet aiempaa selkeämmin. Oppilaiden taustalla on entistä suurempi vaikutus opinnoissa pärjäämiseen.
Ikäluokkien pienentyessä ja osaamisvaatimusten kasvaessa asetamme kuitenkin koulutukselle valtavia odotuksia. On arvioitu, että tulevaisuudessa jopa 80 % Suomeen syntyvistä uusista työpaikoista on sellaisia, joissa tarvitaan korkeakoulutasoista osaamista.
Viime viikkoina on käyty laajaa julkista keskustelua erityisesti inkluusion toteuttamisen ja oppimisen tuen ongelmista. OAJ:n vuonna 2017 tekemän selvityksen mukaan vain kolme prosenttia opettajista ja rehtoreista koki, että kouluissa on riittävät resurssit oppimisen tuen toteuttamiseen.
Pitkään jatkuneen leikkauslinjan jälkeen koulutuksen rahoitukseen on toki tehty tällä eduskuntavaalikaudella korjausliikkeitä, laajennettu oppivelvollisuutta ja luotu esimerkiksi Oikeus oppia -kehittämisohjelma, mutta konkreettiset lakimuutokset oppimisen tukeen ja pysyvän rahoituksen nostaminen aidosti kilpailukykyiselle tasolle ovat jääneet odottamaan tulevia aikoja.
Kun vertaillaan koulutuksen rahoitusta kansainvälisesti, havaitaan, että Suomi on vain hieman OECD-maiden keskiarvon yläpuolella ja selkeästi jäljessä muita Pohjoismaita, jotka edelleen parantavat asetelmiaan. Esimerkiksi Tanskassa tehtiin päätös noin 360 miljoonan euron lisäyksestä perusopetuksen rahoitukseen vuonna 2021. Onko realistista ajatella, että voisimme loputtomiin tavoitella osaamisen terävintä kärkeä verrokkimaitamme pienemmillä panostuksilla?
Yksi yllättävä piirre suomalaisessa koulukeskustelussa on se, miten harvoin ja vähän puhumme opetuksen määrästä. Perusopetuksen oppilaiden saama opetustuntimäärä on meillä maailman pienimpiä. Kukaan ei halua hakea mallia sellaisista kulttuureista, joissa opiskellaan raskaiden paineiden alla ylipitkiä päiviä, mutta yksi olennainen tapa vahvistaa heikentyneitä perustaitoja olisi yksinkertaisesti järjestää lisää aikaa niiden harjoitteluun.
Lisäksi on ensiarvoisen tärkeää huolehtia siitä, että ryhmäkoot pysyvät maltillisina. Oppimisen ja opettamisen kannalta keskeistä on mahdollisuus riittävän yksilölliseen ja kiireettömään kohtaamiseen. Ylisuurissa ryhmissä oppimistulokset tutkitusti heikkenevät.
Yhteiskunta ja oppilaiden lähtökohdat ja tuen tarpeet muuttuvat, eikä menneisyyteen ole paluuta. Nyt onkin tehtävä todellinen paluu tulevaisuuteen, luotettava ja sijoitettava siihen, että sivistys ja osaaminen kantavat ja kannattavat vaikeinakin aikoina ja luovat myös tulevan kestävän kasvun ja hyvinvoinnin eväät.
Kirjoitus on julkaistu alun perin yliökirjoituksena Satakunnan Kansassa maailman opettajien päivänä 5.10.2022.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti