Demokratian kukoistus vaatii kehitystyötä

Päätoimittaja Tomi Lähdeniemi pohti pamfletissaan (SK 1.2.) ansiokkaasti sitä, miksi demokratia on kiistattomista saavutuksistaan huolimatta monin paikoin uhattuna: demokratia on hidasta, kansalaisten luottamus päättäjiin ja toisiinsa on heikentynyt, äänestysaktiivisuus laskee eikä puolueiden kautta vaikuttamista koeta houkuttelevana.

Tarkennetaan katsetta Lähdeniemen globaalimmasta näkökulmasta Suomeen: Hiljattain julkaistun The Global State of Democracy -raportin mukaan Suomi on edelleen yksi maailman vahvimpia demokratioita. Vahvan, kompromissit sivuuttavan johtajan kaipuu ei ole silti suomalaisillekaan vieras asia. Vanhan, hieman ilkikurisen mietelmän mukaan suomalaiset ovat jo autonomian ajoista asti halunneet aina liittoutua hallitsijan kanssa hallitusherroja vastaan.

Kuningasta Suomeen ei itsenäistymisen jälkeen tullut, mutta varsin vahvoin valtaoikeuksin varustettu presidentti kylläkin. 1970-luvulla presidentin valtaoikeudet olivat venytettyinä äärimmilleen, ja 50 vuotta sitten tammikuussa koettiin yksi suomalaisen kansanvallan synkimmistä hetkistä: Urho Kekkosen presidenttikauden jatkaminen poikkeuslailla. Eduskunnan yli 5/6 enemmistölle kelpasi lopulta paketti, jossa kättä löivät normaaleista vaaleista kieltäytyneen Kekkosen jatko, idänsuhteiden vakaus ja taloudellisen länsi-integraation kannalta elintärkeä EEC-vapaakauppasopimus. Voidaan pitkästikin kiistellä, pyhittikö tarkoitus keinot, mutta lienee kohtuullista todeta, että demokratiassa vaalit ovat lopulta korvaamattomia, johtajat eivät.

Kekkosen yli 25 vuoden mittaiseksi venynyt ja presidentin valta-asemaa merkittävästi laajentanut virkakausi jätti pitkän varjon, joka eduskunnassa on johtanut vaiheittain systemaattiseen parlamentarismin vahvistamiseen ja presidentin vallan rajoittamiseen.  

Suomalaisten enemmistö kertoo edelleen kaipaavansa vahvoja johtajia (ks. esim. HS 8.1.2023), ja merkittävä osa kansalaisista on ollut läpi 2000-luvun sitä mieltä, että presidentillä pitäisi olla enemmän valtaa.

Hämmästyttävän moni olisi valmis toistamaan myös 1970-luvun poikkeuslakinäytelmän. Maaseudun Tulevaisuuden kyselyssä kolme vuotta sitten – jo ennen koronakriisiä ja Ukrainan sotaa – yli neljäsosa vastanneista olisi ollut valmis jatkamaan nykyisen presidentin toimikautta poikkeuslailla. Presidentti itse toki tyrmäsi tämän ajatuksen selväsanaisesti.

Suomalaiset ovat silti esimerkiksi EVA:n arvo- ja asennetutkimuksen (2022) mukaan kokonaisuutena tyytyväisiä yhteiskunnan valtarakenteisiin ja vahvan presidentin kaipuukin on edelliseen tutkimukseen verrattuna hiipumaan päin. Luisuminen epädemokraattiseen päätöksentekoon ei siis ole meille ajankohtainen uhkakuva.

Demokratiamme ongelmat, joihin kansainvälisen raportin mukaan kuuluvat muun muassa äänestysaktiivisuuden lasku, verkkohäirintä ja demokratiakehityksen pysähtyneisyys, on kuitenkin otettava aiempaa vakavammin. Tarvitaan jatkuvaa ideointia siitä, miten edustuksellista demokratiaa voidaan rikastaa osallistavilla elementeillä.

Erilaisia demokratiainnovaatioita, esimerkiksi osallistuvaa budjetointia ja puntaroivia kansalaispaneeleja on jo eri puolilla Suomea ollut käytössäkin. En kuvittele minkään yksittäisen keksinnön olevan kaiken ratkaiseva hopealuoti, mutta demokratian kehitystyö on nyt nostettava entistä vahvemmin etualalle. Kunnilla ihmisiä lähimpänä päätöksenteon tasona voisi ja tulisi olla tässä tärkeä ja voimistuva, rohkeasti kokeileva rooli.

Kirjoitus on julkaistu mielipidekirjoituksena Satakunnan Kansassa 15.2.2023.