Arvoisat winnovalaiset OAJ:n jäsenet, hyvää maailman opettajien päivän iltaa.
Suomalaiset pitävät opettajia yhtenä tärkeimmistä ammattiryhmistä Suomen tulevaisuuden kannalta. Lähes kaikki Taloustutkimuksen viimevuotiseen kyselyyn vastanneet olivat sitä mieltä, että opettajien työ on arvokasta koko yhteiskunnalle (97 %), vastuullista (96 %) ja vaativaa (91 %).
Kuitenkin aivan hiljattain julkaistussa Opettajan ääni -kyselyssä vain joka kymmenes opettaja on täysin sitä mieltä, että hänen ammattitaitoaan ja työtään arvostetaan yhteiskunnassa. Mikä selittää tämän ristiriidan? Ehkä me satakuntalaiset emme ainakaan ole luontojamme sellaisia, että kovin helposti kehumme tai kiitämme ääneen, vaikka aihetta on. Yksi tuttavani juuri totesi, että jos ottaa kaikista hänen saamistaan kehuista kettuilun ja ironian osuuden pois, jäljelle jää pelkkä syvä hiljaisuus.
Vähän laajemmin ajatellen: ehkä se ristiriita syntyy paljolti siitä, että yhteiskunnan odotukset koulutukselta ja panostukset koulutukseen eivät vastaa toisiaan. Haluamme, että suomalaiset ovat maailman osaavin kansakunta, mutta kun on talouspäätösten aika, emme ole valmiit sijoittamaan koulutukseen läheskään yhtä paljon kuin muut Pohjoismaat.
Te ammatillisen koulutuksen kentällä toimivat olette varmasti joutuneet kokemaan tämän odotusten ja panostusten välisen ristiriidan ja leikkauspolitiikan viimeisen vuosikymmenen aikana kaikkein raskaimmin. Opettajia auttaa työssään jaksamaan ja pysymään tutkitusti muun muassa työn yhteisöllisyys, kollegiaalinen tuki sekä työtehtävien kiinnostavuus ja monipuolisuus, mutta silti yhä useampi on huolissaan palautumisestaan ja alati kasvavista vaatimuksista.
Sain juuri hiljattain havainnollistavan selvityksen siitä, mitä kaikkea informaatiota esimerkiksi henkilökohtaiseen osaamisen kehittämisen suunnitelmaan on täytettävä, dokumenttiin, jonka pitäisi olla käytännön apuväline opiskelijalle ja opettajalle. Ei ole ihme, jos moni uupuu, ei ehkä niinkään sorvinsa, vaan näyttöpäätteensä ääreen.
On siis vähintäänkin ymmärrettävää, että moni ei jaksa työpäivän jälkeen enää edes ajatella yhtään mitään töihin liittyvää. Ja silti niin moni teistä on ottanut asiakseen, harrastuksekseen, laadukkaan koulutuksen ja opettajien reilujen työsuhteen ehtojen ja työhyvinvoinnin edistämisen.
Hetkenä, jolloin opettajienkin palkat halutaan sitoa lakisääteiseen vientimalliin, henkilökohtaista irtisanomiskynnystä madaltaa, ensimmäinen sairauspäivä tehdä palkattomaksi, työttömyysturvan työssäoloehtoa pidentää ja sallia alle vuoden määräaikaiset sopimukset ilman perustetta, ei tarvitse kysyä, onko ammattiyhdistysliikkeelle ja sille annetulle panokselle tarvetta. Aina on tarvetta, mutta erityisesti nyt.
On helppoa ja ymmärrettävääkin, että odottaa jonkun viisaan tulevan, sanovan oikeat sanat ja korjaavan sen, mitä on korjattava. Kuitenkin on niin, että meidän, jokaisen omassa roolissamme, on itse oltava niitä, joita olemme odottaneet.
Ja jos tuntuu siltä, että muu yhteiskunta ei arvosta, antakaamme sitäkin voimakkaammin arvoa ja kiitosta toisillemme opettajina ja ammattiyhdistystoimijoina.
Juuri sitä me olemme täällä tänään tekemässä, sillä seuraavaksi jaamme ansioituneille ammattiyhdistystoimijoille ansiomerkkejä.
Puhe on pidetty Länsirannikon Koulutus Oy:n opettajien paikallisyhdistyksen maailman opettajien päivän tilaisuudessa 5.10.2023.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti